Suomi 2003. Ohjaus: Jarmo Lampela. Käsikirjoitus: Tove Idström. Tuotanto: Petri Jokiranta ja Tero Kaukomaa. Kuvaus: Harri Räty. Leikkaus: Joona Louhivuori. Musiikki: Liisa Akimof ja Petri Nieminen. Pääosissa: Sari Mällinen, Ilkka Koivula, Hannes Suominen, Kristiina Halkola, Johanna Kerttula, Kari Hietalahti, Aino Lehtimäki, Irja Matikainen. Kesto: 94 min.
Hyvä yhteiskunnallinen elokuva puuttuu epäkohtiin saarnaamatta, ja parhaassa tapauksessa vieläpä viihdyttää. Juuri näin toimii Jarmo Lampelan tarina Eilasta, suomalaisesta työn sankarista, joka on rutistua systeemin rattaisiin. Verraton veteraani Tove Idström on työskennellyt kolmessa Lampelan edellisessäkin ohjaustyössä, joista menestyksekkäin, Joki (2001), tarkasteli sekin vakavia aiheita lämpimällä huumorilla. Eila perustuu väljästi todellisiin tapahtumiin 1990-luvun puolessavälissä, jolloin Suomen valtio irtisanoi toistatuhatta siivoojaa ja nämä haastoivat valtion oikeuteen.
Sari Mällinen on Eila, uuttera ja vaatimaton siivousalan ammattilainen, joka hoitaa ylityöt nurisematta ja kaupan päälle makaronilaatikot pöytään kitaraa rämppäävälle huithapeli-avomiehelle (Ilkka Koivula). Hapeli ottaa hatkat kun Eilan murrosikäinen kriminaalipoika Mika (Hannes Suominen) vapautuu vankilasta ja muuttaa makuuhuoneeseen. Mukana seuraavat huumevelat, tyttöystävä ja herkästi viuhuva nyrkki.
Mutta Eila jaksaa. Ja kun siivoojakaverit ryhtyvät lakkoon paremman palkan puolesta, hän tekee heidänkin työnsä - onhan pojalle jouluruuat saatava. Romahdus iskee, kun Eila ponnisteluistaan huolimatta saa potkut satojen muiden keski-ikäisten kanssa. Kokeneet puurtajat vaihdetaan halvempaan teinityövoimaan kuin vanhat rukkaset uusiin ja muodikkaisiin.
Eila nousee voittamattomalta näyttävää koneistoa vastaan vähän kuten amerikkalainen sukulaissielu, tehdastyöläinen Norma Rae Martin Rittin ay-aiheisessa leffassa 1979. Avuksi löytyy tuttu asianajaja Kai (Kari Hietalahti), joka tuntee lain ja laittomien potkujen merkit. Alkaa raskas taistelu oikeuden ja ihmisarvon puolesta.