Kun Karjalasta tuli junalasteittain talvisodan evakkoja Tampereelle, yksi heitä vastaanottavista lotista oli 16-vuotias Aune Rahola. Pari vuotta myöhemmin jatkosodassa Aune poimi radioviestejä Laatokalla. Hän muistaa edelleen niin sodassa koetut pelot kuin hauskatkin hetket.
– Syksyllä 1939 oli takana ihana kesä. Mutta kun koulut alkoivat, Keski-Euroopasta alkoi tulla sellaisia viestejä, että maailma jotenkin synkistyi. Saksa hyökkäsi Puolaan ja mitä kaikkea. Koska olin kasvanut erittäin isänmaallisessa kodissa – isäni oli suojeluskuntalainen ja äitini lotta –, halusin liittyä lottiin, 92-vuotias Aune Rahola kertoo.
Aune olisi kuulunut pikkulottiin, koska hän täytti 17 vasta tammikuussa 1940. Poikkeuksellisesti hänet kuitenkin otettiin varsinaiseen lottakoulutukseen jo 16-vuotiaana.
– Minulla jäi koulutkin kesken, kun olin niin innokas puolustamaan isänmaatani.
Talvisodan alkaessa Aunesta tuli viestilotta tamperelaiseen väestönsuojelukeskukseen.
– Se oli puheluiden vastaanottamista ja niiden siirtämistä eteenpäin. Ja kun lentokoneita lähti tulemaan jostakin etelästä tänne päin, kirjasimme koodit ylös ja välitimme ne edelleen.
Tamperetta alettiin pommittaa kolmas joulukuuta 1939. Pommituksia edelsivät niin sanotut hiljaiset hälytykset.
– Silloin meillä kotona puhelin soi ja kaikki muut puhelut katkesivat. Minun täytyi juosta kahden kilometrin matka pääkallopaikalle, joka oli Pyynikinrinteellä sijaitseva ammattikoulu.
– Pilvisinä päivinä tai lumisateessa ei ollut pelkoa pommituksista. Silloin menimme muiden lottien avuksi Tampereen asemalle ruokkimaan Karjalasta tulevia evakkoja ja viemään äitejä ja lapsia väliaikaisiin koteihinsa. Se oli silloin alkupäivinä aivan kauheaa. Evakkojunia tuli koko ajan ihan hirveästi. Minäkin valvoin kaksi vuorokautta putkeen.
”Se sodan tulos oli hirvittävä”
Aune teki töitä väestönsuojelukeskuksessa talvisodan viimeiseen päivään asti.
– Saimme tiedon sodan päättymisestä muistaakseni yhdentoista nurkilla aamupäivällä. Laitoimme toisten lottien kanssa tavaramme järjestykseen ja lähdimme kävelemään Pyynikiltä Tampereen pääkadulle, Hämeenkadulle. Oli järkyttävä näky, kun koko pitkä Hämeenkatu oli liput puolitangossa. Useimmissa lipuissa oli vielä mustat nauhat, ja kaikki ihmiset itkivät.
– Se sodan tulos oli hirvittävä. Tavallaan emme olleet hävinneet, tavallaan olimme. Joka tapauksessa toiselle puolelle jäi valta kurittaa meitä.
Välirauhan aika meni Aunesta kuin sumussa.
– Pelkäsimme kauheasti. Neuvostoliittohan ei ollut hyökätessään julistanut mitään sotaa – ne tulivat vaan.
– Välirauhan aikana joka puolella oli myös vakoojia. Jos oli yhtään vieras ihminen, niin piti pitää suu supussa. Ettei vain sanoisi mitään sellaista, mistä vastapuoli saisi vihiä jostakin heitä kiinnostavasta asiasta.
Komentajalta rapsut sienessä käynnistä
Jatkosodan alettua Aune kävi radistikurssin. Loka-marraskuussa 1942 hän sai komennuksen Laatokalle paikkakunnalle nimeltä Vitele rannikkotykistörykmentti 13:nnen esikuntaan.
Aunen tehtävänä oli ottaa vastaan salasanoja morseaakkosista radiokeskuksessa.
– Veimme viestit aina esikuntaan, jossa ne sitten avattiin. Ei meille koskaan kerrottu, mitä olimme saaneet selville. Ensimmäisellä kerralla pojat tosin sanoivat, että me olemme nyt avanneet tämän viestin ja nähtävästi saaneet sellaisen lotan, joka ennustaa tyyntä ja 13 boforin tuulta eli pystytuulta. Leikkiähän se tietysti oli, kun olin silloin ihan noviisi, Aune naurahtaa.
Vitsailusta huolimatta elämän ja kuoleman raja oli sodassa pelottavan lähellä. Taisteluiden ääniä kuului Viteleen asti. Läsnä oli myös pelko desanteista.
Välillä nuorilta lotilta unohtui terve varovaisuus.
– Muistan, kun näimme hyökkäysvaunujen uurteista, että metsässä kasvaa kovasti korvasieniä. Keksimme lähteä niitä poimimaan, ja saimme valtavan sadon. Olimme niin lapsellisia, että tykkäsimme, että voimme mennä vaan.
– Kun komentaja kuuli, mitä olimme tehneet, saimme kyllä sellaiset rapsut! Hän sanoi, että ikinä ette saa lähteä esikunta-alueelta muuten kuin sotilassaattajan kanssa ja hänen luvallaan. Olihan siellä isoja riistaeläimiäkin, jotka olisivat voineet olla vaarallisia. Esikunnassa pidettiinkin välillä aikamoisia karhunpeijaisia.
Hyvät muistot päällimmäisenä
Heinäkuussa 1943 Aune sai kuulla isänsä kuolleen tapaturmaisesti. Hän päätti lähteä takaisin äitinsä luokse Tampereelle. Runsaan vuoden päästä jatkosota päättyi.
Myöhemmin Aune on toiminut muun muassa lottien paikallisosaston johtokunnassa, vapaaehtoisessa sotilaskotiyhdistystoiminnassa ja nykyään Lotta Svärd Säätiön hallituksessa.
– Jotkut ovat ihmetelleet, että kun minun sotani on ollut niin valoista. Se on sitä, että ne hyvät muistot ovat päällimmäisenä ja huonot muistot jossakin taka-alalla. Ne kyllä tulevat, kun niitä ajattelee, mutta psyyken vuoksi on parempi olla ajattelematta. Aika kultaa muistot, ja varsinkin nyt vanhana sitä muistelee ja haaveilee vain niistä vanhoista asioista.
Sitä paitsi Aunelle kävi niin onnellisesti, että hän löysi aviomiehensä sodasta. Hän kertoi 64 vuoden rakkaustarinastaan Studio55.fille tarkemmin tässä haastattelussa.
Miten veteraanit muistelivat sota-aikoja? Katso videolta 97- ja 95-vuotiaiden sotaveteraanien Jaakko Estolan ja Harald Johanssonin vierailu Studio55.fi-ohjelmassa joulukuussa 2015.
25:25
