Aune ja Olli Rahola rakastuivat sodassa. He saivat 64 yhteistä vuotta, kuusi lasta, 15 lastenlasta ja 15 lastenlastenlasta. Nyt 92-vuotias Aune on elänyt yksin kahdeksan vuoden ajan. Ollin kuvalle jutellessa tuntuu kuin tämä olisi yhä läsnä.
Aunea pelotti. Ympärillä oli pilkkopimeää, ja matkaa hevoskyydillä sotatoimialueella Laatokan itärantaa alaspäin oli vielä monta kymmentä kilometriä. 19-vuotiaalle tamperelaistytölle ne olivat pitkiä kilometrejä.
Takana oli jo pitkä junamatka Tampereelta Pitkärantaan, jonka suomalaiset olivat menettäneet talvisodassa mutta vallanneet takaisin jatkosodan alettua. Kun Aune saapui paikalle loka-marraskuussa 1942, elettiin asemasotavaihetta. Aunen määränpäänä oli paikkakunta nimeltä Vitele ja siellä rannikkotykistörykmentti 13:nnen esikunta, jonne hän oli saanut lottakomennuksen radistiksi.
– Eräs komennuksella ollut naapurin tyttö halusi sodasta pois, mutta ei päässyt ennen kuin sai jonkun tilalleen. Hän kysyi minulta, voisinko lähteä. Ihme kyllä, vanhempani päästivät minut, ja myös Lotta Svärd - järjestö hyväksyi lähtöni, Aune kertoo.
Aune oli työskennellyt jo talvisodassa viestilottana kotikaupunkinsa väestönsuojelukeskuksessa. Oli kuitenkin eri asia lähteä Karjalaan asti. Pitkän matkan jälkeen Aune oli lopulta perillä myöhään illalla.
– Vein tavarani taloon, jossa muitakin lottia asusti. Sitten minun piti mennä ilmoittautumaan esikuntaan läheiseen rakennukseen. Siellä oli varmaan toistakymmentä upseeria, mutta jotenkin eräs ystävällisen näköinen jäi mieleeni.
– Kun palasin lottalaan, tytöt kysyivät, millaista siellä oli mielestäni ollut. Sanoin, että minä en muista yhtään mitään muuta kuin yhden hymyilevän luutnantin. Ne huusivat kaikki kuorossa, että se oli Raholan Olli!
”Se oli aikaa, jolloin tuomet alkoivat kukkimaan”
Olli Rahola oli Aunea puolitoista vuotta vanhempi helsinkiläinen tiedustelu-upseeri – ja Aunen tuleva aviomies, vaikkei kumpikaan sitä vielä silloin tiennytkään.
– Ihastuin hänen käytökseensä, joka oli hyvin varautunutta ja hienostunutta, Aune kertoo.
Meni kuitenkin kuukausia ennen kuin Aune ja Olli keväällä 1943 alkoivat huomata toisensa.
– Se oli aikaa, jolloin tuomet alkoivat kukkimaan. Myöhemmin aina lauloimmekin yhdessä äänissä kappaletta Tuoksuvat tuomien valkoiset kukkaset. Lapsetkin halusivat aina kuulla sen perhejuhlissa, Aune kertoo.
Pikkuhiljaa Aune ja Olli huomasivat jakavansa melko samanlaiset ajatukset ja viihtyvänsä yhdessä yhä tiiviimmin.
– Aloimme kävellä iltasella yhdessä työtehtäviemme jälkeen. Juttelimme kaikenlaista ja rupesimme jo vähän niin kuin leikisti suunnittelemaan yhteistä tulevaisuutta.
Muistatko kesän, kun tuoksussa tuomien haaveillen istuimme ain? Kuiskaili silloin tuo helkyntä lempeä: Armaani, ain, sun ain’ oon mä vain. Vuodet on vierineet, hurmas on haihtunut, nuoruus jo mennyt on, oi. Vaan en mä valkoisten tuomien tuoksua unhoittaa koskaan, en koskaan mä voi.
(Tuoksuvat tuomien valkoiset kukkaset, venäläinen kansanlaulu)
– Ollia nimitettiin lottien parissa tuntemattomaksi sotilaaksi, ja jos olin pidempään poissa näköpiiristä, niin aina kiusattiin, että ollaankos sitä oltu tuntemattoman sotilaan kanssa jossakin.
Kerran Aune ja Olli lähtivät sattumalta junalla samana päivänä kotilomalle.
– Olin menossa Tampereelle, mutta Olli sai puhuttua minut mukaansa Helsinkiin vähän kävelemään ja juttelemaan ja katsomaan paikkoja. Sitten – en ymmärrä miten – hän sai minut houkuteltua vielä kotiinsakin Pohjoisrantaan! Rappusissa sanoin, että en kyllä tule, lähden kotiin. Hän yllytti, että tule nyt pikkuiseksi aikaa. Sitten minua vietiinkin jo näytille hänen äitinsä 50-vuotispäiville, jossa oli sukuakin paikalla.
Loman jälkeen kaksikko palasi Viteleen. Heinäkuussa 1943 Aune sai sinne tiedon, että hänen isänsä oli kuollut tapaturmaisesti.
– Katsoin, että en enää voinut olla siellä, vaan minun piti lähteä auttamaan äitiä. Sanoin itseni irti ja menin kotiin.
– Olli tuli ensimmäiselle lomalleen syyskuussa ja kosi minua lokakuussa. Totta kai suostuin. Me olimme niin rakastuneita toisiimme.
”Lähetimme toisillemme joka päivä kirjeen”
Häitään pari vietti joulukuun viidentenä päivänä 1943. Sen jälkeen Ollin piti lähteä vielä takaisin sotaan, joka päättyi vasta syyskuussa 1944.
– Olin peloissani, koska kuulin tapahtumista radiouutisista ja tiesin paikat hyvin. Tiedustelu-upseerina Ollille kuului koko Laatokan ranta ihan pohjoisesta Syvärille asti. Aina oli sydän kylmänä, että onko jotain tapahtunut, Aune sanoo.
– Lähetimme toisillemme joka päivä kirjeen, parhaimpina päivinä kaksi. Mutta kun venäläiset nousivat maihin Tuuloksessa Laatokalla kesäkuussa 1944, niin kahteen–kolmeen viikkoon en kuullut mitään.
Sitten puhelin soi.
– Olli soitti, että he olivat päässeet Sortavalasta Suomen puolelle ja että hänellä on kaikki hyvin.
– Kuulemma tulitus Tuuloksen maihinnousussa oli hirveää. Se on ollut aika kamala se loppu siellä. On ihme, että sieltä selvittiin. Kotiin Olli tuli joulukuussa 1944, kun hän oli ensin kotiuttanut koko yksikön.
Liuta lapsia, lastenlapsia ja lastenlastenlapsia
Aune ja Olli asuivat ensimmäiset kymmenen yhteistä vuotta Ollin vanhempien luona Helsingissä.
– Silloin oli valtava asuntopula. Appivanhemmilla oli iso asunto Pohjoisrannassa, ja me olimme sinne tervetulleita. Ensin saimme yhden huoneen, ja kun tuli lapsia, niin toisen. Vuonna 1954, jolloin lapsia oli jo neljä, saimme pienen arava-asunnon ja olimme ikionnellisia.
Parin esikoispoika syntyi vuonna 1944. Kaikkiaan lapsia syntyi kuusi, iltatähti vasta vuonna 1965. Lastenlapsia on syntynyt 15 ja lastenlastenlapsia samaten 15.
Jos jälkipolvet joskus haluavat tutustua tarkemmin omankin olemassaolonsa taustalla vaikuttavaan rakkaustarinaan, niin Aunella on edelleen laatikossa tallessa sota-aikana miehen kanssa käyty runsas kirjeenvaihto.
Esikoista ulkoiluttamassa kesällä 1944.Aune Raholan kotialbumi
– Yhtenä tapaninpäivänä 60-luvulla istuimme Ollin kanssa sohvan molemmin puolin takkatulen äärelle ja luimme ne kaikki. Ensin omat kirjeemme ja sitten toisen, kun se toisen lähettämä kirje oli tietysti herkkua.
– Luettuamme kirjeet Olli sanoi, että nämä poltetaan nyt. Huudahdin, että ei hyvänen aika, annetaan säilyä lapsille! Ne ovat kyllä vähän tylsiä sen takia, että niissä on kaikissa se sama laulu. Sotatoimista ei saanut kirjoittaa, joten se oli vähän sellaista meidän keskeistä tunteilua.
Aune ja Olli eivät olleet ainoita, jotka rakastuivat sodassa. Heidän kanssaan Vitelen rannikkotykistörykmentti 13:nnen esikunnassa olleesta joukosta muodostui kaikkiaan 11 paria.
– Rauhan tultua kokoonnuimme yhdessä Suomenlinnan Upseerikerholle joka toukokuu niin kauan kuin viimeinen veteraani oli elossa. Joukossa oli professoreita ja muita elämässään pitkälle päässeitä, mutta tavatessamme he olivat taas sotakavereita.
– Meistä tuli elämänikäisiä ystäviä. Olen vieläkin tekemisissä lottien ja joidenkin perheiden lasten kanssa, Aune sanoo.
”Ehkä me jollain tavalla täydensimme toisiamme”
Ollin ja Aunen avioliitossa oli paljon hienoja hetkiä, mutta erityisesti yksi on jäänyt Aunen mieleen.
Koko perhe vuonna 1966, kun viimeinenkin iltatähti oli syntynyt.Aune Raholan kotialbumi
– Kun olimme olleet naimisissa 15 vuotta, mieheni kutsui äitini kotiimme hoitamaan lapsia. Hän oli varannut meille huoneen Aulangolta. Siellä sain häneltä vielä Tillanderilta ostetun sormuksen. Meillä oli silloin viisi lasta, ja sormuksessa oli viisi pientä timanttia.
– Oli aivan ihanaa, että vaikka olimme tuolloin aika köyhiä, niin hän huomasi tehdä tällaista. Ihmettelin, kuinka meillä olisi ollut varaa, mutta niin hän oli ajatellut ja säästänyt.
Aune ja Olli elivät yhdessä 64 vuotta.
– Ehkä me jollain tavalla täydensimme toisiamme erilaisuudellamme. Olli oli rauhallinen ja aika vähäpuheinen. Eräs ystävä kuvaili sitä niin, että hän vastaa, kun kysytään. Minä taas olin ulospäin vilkas. Olli hyväksyi minut ja minä hänet.
– Tietenkään ei voi sanoa, että elämä olisi yhtä onnea, tai sitten ihminen ei puhu totta. Meillä oli silloin tällöin sanaharkkoja, mutta Olli oli niin tavattoman kiltti, että ei niistä sen kummempaa tullut. Minä mökötin aikani, ja sitten tehtiin sovinto. Ja sovinto oli aina suloista.
Viimeiset sanat jäivät arvoitukseksi
Olli kuoli lokakuun 23. päivänä vuonna 2007 infarktin jälkiseurauksiin. Sitä ennen hän oli sairastanut kymmenen vuotta Alzheimerin tautia. Muistisairaus muutti miehen persoonaa niin, että ennen äärettömän kiltti ihminen saattoikin ruveta riitelemään jostakin mitättömästä asiasta.
Aune ja Olli lomalla ilman lapsia.Aune Raholan kotialbumi
– Kerran laitoin Ollille sukkaa jalkaan, ja kun se ei mennyt hänen mielestään oikein, niin hän kirosi oikein kovasti ja lupasi nyrkillään tappaa minut. Tilanne oli niin hassu, että hyppäsin kauas ja nauroin ihan katketakseni. Ne sanat eivät vain sopineet Ollin suuhun. Koskaan hän ei ollut kiroillut tai käyttänyt minkäänlaisia voimasanoja, mutta nähtävästi hän ne sanat tiesi, koska ne sieltä tulivat, Aune naurahtaa.
Viimeiset ajat ennen infarktia Olli asui kaksi viikkoa kotona ja toiset kaksi viikkoa intervallihoidossa.
– Kuoleman hetki on muistoissani ihana. Olli oli ollut pitkään silmät ihan kiinni. Yhtäkkiä hän aukaisi silmänsä ja katsoi minuun. Suu kävi, mutta mitään ääntä ei kuulunut. Minulle jäi iankaikkiseksi ajatukseksi, että mitä hän halusi sanoa minulle.
”Juttelen niin kuin hän olisi mukana”
Aika aviomiehen kuoleman jälkeen oli ensin vaikeaa.
– Sitä ajatteli, että kuinka tästä selviää. Mutta nyt olen elänyt todeksi sen, että aika parantaa haavat. Sitä voi ihan näin rauhallisesti muistella ja ajatella iloisiakin asioita, Aune sanoo.
Aune ja Olli tammikuussa 1998.Aune Raholan kotialbumi
– Onhan minulla sota-ajaltakin paljon positiivisia muistoja, vaikka siellä oli ankeaa ja pelottavaa ja jollain tavalla hankalaa. Mutta niin se vain on, että se kaikki huono tavallaan jää pois mielestä, ja aika kultaa muistot. Varsinkin nyt vanhana sitä muistelee ja haaveilee vain niistä vanhoista asioista.
Aune asuu edelleen itsenäisesti omassa kodissa Tapiolassa. Viime aikoina sydän on alkanut vaivaamaan häntä.
– Minun ei parane ollenkaan kiiruhtaa. En pysty kävelemään tai tekemään mitään fyysistä muuten kuin ihan hissun kissun. Teen kyllä kotona edelleen kaiken, mutta ihan etanan vauhtia.
Kerran viikossa tai kahdessa Aune tilaa taksin, menee kauppaan ja ostaa ruokaa. Kauppakassiin päätyy valmisruokiakin, mutta suurimman osan aterioistaan Aune tekee itse.
Aune syyskuussa 2014.Aune Raholan kotialbumi
– Minulla on ollut tavattoman ihana ja rikas elämä. Ja tiedän senkin, mitä on olla köyhä, sillä isäni menetti koko omaisuutensa taattuaan ystäviensä lainoja 1930-luvulla. Siinä meni asunnot ja autot ja kaikki. Olimme ihan puilla paljailla, mutta sellaisestakin kaikesta on selvitty.
– Se on ihan hyvä pohja elämälle tietää, että kyllä selviää kuitenkin. Kaikesta, mitä elämässä tapahtuu, selviää, jos on terve ja jaksaa luottaa.
Ollia Aune ajattelee joka päivä.
– Minulla on esillä yksi valokuva, jossa hänellä on ihana ilme. Menen aina siihen hänen eteensä ja juttelen hänen kanssaan niin kuin hän olisi mukana.
Miten veteraanit muistelivat sota-aikoja? Katso videolta 97- ja 95-vuotiaiden sotaveteraanien Jaakko Estolan ja Harald Johanssonin vierailu Studio55.fi-ohjelmassa joulukuussa 2015.
