– Sairaus opettaa sen, että jokainen päivä voi olla viimeinen. Ei kannata elää "sitku"-elämää, Piia sanoo.
Vuosi sitten kesällä aivoinfarktin saanut Piia Koriseva ei missään vaiheessa salannut sairauttaan. Läheisten ohella tuntemattomatkin ihmiset elivät epävarmuuden hetkiä, sillä Piia menetti hetkeksi näkönsä ja puhekykynsä. Lisäksi hänen kehonsa oikea puoli halvaantui.
– Aivan aluksi olin hämmentynyt, oli sekava tunne, sillä olin luullut kohtausta migreeniksi. Diagnoosin jälkeen tunsin epätoivoa ja suurta huolta etenkin lasten takia, Piia muistelee.
– Tuskaisimpina hetkinä hiipi mieleen, että tässäkö tämä elämä nyt oli. Tunsin surua ja pettymystä.
Piian pienet lapset suhtautuivat tilanteeseen ehkä kaikkein luontevimmin. Heille "äiti oli sairas", mutta arki jatkui isän ja muiden läheisten avulla lähes kuten ennenkin.
Läheisillä oli luonnollisesti hätä, mutta myös luja usko siihen, että kaikki kääntyy parhain päin. Tästä positiivisuudesta Piia on erityisen kiitollinen.
Lakatut varpaankynnet
Lapset olivat Piialle tärkein syy päättää toipua. Hänen mielestään niin kauan kuin on elämää, on myös toivoa.
– Minulla on lapsen kaltainen usko enkeleihin, ja totta kai toivoin vähän jeesiä sieltä päin. Sain valtavasti enkeliterveisiä jopa vierailta ihmisiltä, ja se kannusti läheisten ohella tosi paljon.