– Sairaus opettaa sen, että jokainen päivä voi olla viimeinen. Ei kannata elää "sitku"-elämää, Piia sanoo.
Vuosi sitten kesällä aivoinfarktin saanut Piia Koriseva ei missään vaiheessa salannut sairauttaan. Läheisten ohella tuntemattomatkin ihmiset elivät epävarmuuden hetkiä, sillä Piia menetti hetkeksi näkönsä ja puhekykynsä. Lisäksi hänen kehonsa oikea puoli halvaantui.
– Aivan aluksi olin hämmentynyt, oli sekava tunne, sillä olin luullut kohtausta migreeniksi. Diagnoosin jälkeen tunsin epätoivoa ja suurta huolta etenkin lasten takia, Piia muistelee.
– Tuskaisimpina hetkinä hiipi mieleen, että tässäkö tämä elämä nyt oli. Tunsin surua ja pettymystä.
Piian pienet lapset suhtautuivat tilanteeseen ehkä kaikkein luontevimmin. Heille "äiti oli sairas", mutta arki jatkui isän ja muiden läheisten avulla lähes kuten ennenkin.
Läheisillä oli luonnollisesti hätä, mutta myös luja usko siihen, että kaikki kääntyy parhain päin. Tästä positiivisuudesta Piia on erityisen kiitollinen.
Lakatut varpaankynnet
Lapset olivat Piialle tärkein syy päättää toipua. Hänen mielestään niin kauan kuin on elämää, on myös toivoa.
– Minulla on lapsen kaltainen usko enkeleihin, ja totta kai toivoin vähän jeesiä sieltä päin. Sain valtavasti enkeliterveisiä jopa vierailta ihmisiltä, ja se kannusti läheisten ohella tosi paljon.
– Minua on siunattu ihanilla läheisillä, jotka eivät turhia voivotelleet, mutta olivat läsnä ja olkapäänä silloinkin kun oli itsellä toivoton ja tuskainen hetki.
Yksi ystävättären "tempaus" on jäänyt lähtemättömästi mieleen.
– Hän tuli käymään luokseni sairaalaan ja lakkasi varpaankynteni. Hän muistutti, että sinähän olet nainen ja sinä saat näyttää nätiltä, Piia nauraa.
– Ihminen on pahimmillaan niin täynnä sairauden tunnetta, että jokin pieni asia, joka saa sen unohtumaan edes muutamaksi minuutiksi piristää valtavasti.
Eletään tässä hetkessä
Piian mukaan sairaus tuo mukanaan rajuja mielenliikkeitä. Pieni edistysaskel tuntuu valtavalta harppaukselta ja saa uskomaan mihin vaan. Raju kipukohtaus puolestaan suistaa hetkeksi epätoivoon. On hyvä, jos sekä sairas itse että läheiset ymmärtävät, että se kuuluu ihmisen luonteeseen. Se on luonnollista eikä sitä tarvitse ihmetellä.