”Äiti, minulla ei ole yhtään kavereita, ei yhtäkään ystävää.” Jos lapsi kertoo olevansa yksinäinen, silloin vanhempien hälytyskellojen tulisi viimeistään soida – ja lujaa.
Lapsi leikkii pihalla yksin, omissa ajatuksissaan, mielikuvitusmaailmassaan. Päällepäin saattaa näyttää siltä, että lapsi viihtyy itsekseen. Mutta onko se koko totuus?
Psykologi, psykoterapeutti Janna Meunierin mukaan vanhempien tehtävänä on auttaa lapsia löytämään kavereita ja luomaan sosiaalisia suhteita muihin lapsiin.
– Etenkin silloin vanhempien rooli on merkittävä, jos lapsi itse sanoo olevansa yksinäinen. Yksinäisyys tuo mukanaan paljon kärsimystä ja sen on todettu olevan merkittävä terveysriski. Se tuo mukanaan fyysistä ja henkistä tuskaa, Meunier muistuttaa.
– Jos lapsi valitsee yksinolon, siinä ei ole mitään vikaa. Monet viihtyvät pitkiäkin aikoja omissa leikeissään. Mutta jos lapsi jää yksin, koska ei löydä kavereita, ongelmasta kannattaa ottaa koppi mahdollisimman varhain, eikä jäädä odottelemaan tilanteen parantumista ajan kanssa.
Meunier muistuttaa, että me olemme sosiaalisia eläimiä: meidän kuuluu olla toisten kanssa.
Lapsena koettu yksinäisyys saattaa jatkua läpi koko elämän, jos siihen ei puututa.
Jokaisella tulisi olla ainakin yksi ystävä, jonka kanssa voi viettää aikaa ja jakaa asioita. Tätä varten tulee oppia sosiaalisia taitoja, jotta kommunikointi toisten kanssa luonnistuu.
Vanhemman rooli on tässä merkittävä. Hän näyttää omalla toiminnallaan lapselle esimerkkiä siitä, miten toisten kanssa toimitaan, ja ohjaa lasta vuorovaikutustilanteissa.
Vanhemman tehtäviin kuuluu mahdollistaa lapsen ystävyyssuhteiden syventymisen esimerkiksi järjestämällä lapselle tilaisuuksia leikkiä mieluisan kaverin kanssa.
Mikäli kaveria ei tunnu löytyvän, lapsi tarvitsee vanhemman apua sellaisen etsimisessä.
"Olen niin yksinäinen..."
Mutta osaako lapsi sanoa, että on yksin tai yksinäinen? Ei välttämättä.
Ja yksinäisyyden tunnetta ei välttämättä näe edes päällepäin.
– Vaikka päiväkodin pihalla näyttäisi siltä, että lapsi leikkii tyytyväisenä itsekseen, totuus voi olla, että lapsi haluaisi olla muiden kanssa, mutta hän ei vain tiedä, kuinka se onnistuisi, Meunier kuvailee.
Lapsi ei välttämättä keksi lähestymistapaa, jonka avulla muita voisi kohdata. Kuitenkin harras toive olisi löytää kavereita.
Tässä kohtaa aikuisen rooli tärkeä. Jos joku jää aina yksin, tilanteeseen pitää puuttua.
Apua saattaa löytyä esimerkiksi aikuisten ohjaamista yhteisistä sosiaalisista tuokioista tai leikkimahdollisuuksien luomisesta. Tällaisia hyödynnetään esimerkiksi päiväkodeissa ja kouluissa.
Lapsen elämässä olevien aikuisten on hyvä pitää silmänsä auki. Meunier kertoo bongaamansa esimerkin: opettaja voisi seurata kyselyillä, kenen vieressä lapset haluavat luokkahuoneessa istua. Näin selviää, jääkö joku aina yksin – onko joku, jonka vieressä kukaan ei halua istua? Mikäli opettaja huomaa jonkun lapsen jäävän jatkuvasti ulkopuoliseksi, hän voi puuttua tilanteeseen.
Entä, jos kavereita ei vain löydy?
Jos tuntuu, etteivät lapsen kaverisuhteet koskaan onnistu, vaan tämä jää aina yksin, on hyvä harkita, tarvitaanko jonkunlaista ammattiapua kartuttamaan lapsen sosiaalisia taitoja.
– Tärkeintä on, että kaverinkaipuu tulee puheeksi. Se on jo ensimmäinen askel, Meunier kuvailee.
Kenenkään ei pidä jäädä yksin.
Kysely.
Sisältö ei valitettavasti ole saatavilla.