Jos lapsi kertoo ikäviä asioita päiväkodin hoitajasta, vanhemman reaktio voi olla jatkon kannalta ratkaiseva. Miten pitäisi suhtautua, jos kuulee jotakin huolestuttavaa tai epäilee, ettei vielä puhumattomalla vauvalla tai taaperolla ole hoidossa kaikki hyvin?
Huoltajat kohtaavat varhaiskasvatuksen työntekijöitä useimmiten kiireessä viedessään tai hakiessaan lasta. Jos oma mielikuva hoitajasta tai opettajasta on lyhyiden kohtaamisten perusteella asiallinen ja mukava, mutta lapsi alkaakin kertoa toisenlaista tarinaa – että päiväkodin aikuinen ilkeilee, huutaa tai satuttaa – niin mitä pitäisi ajatella?
Lue myös: Nelivuotias Veijo alkoi pelätä päiväkotia "vihastuvan" hoitajan takia – "Äiti, älä jätä minua tänne"
THL:n johtava asiantuntija Sini Stolt neuvoo ensin vetämään syvään henkeä. Stolt työskentelee Barnahus-hankkeessa, jossa pyritään tehostamaan lapsiin kohdistuvien väkivaltaepäilyjen selvitysprosesseja sekä väkivaltaa kokeneiden lasten tukea ja hoitoa.
– Oli lapsen sanoma totta tai ei, se on lapsen tärkeä kokemus. Selvästi hänelle on silloin jostakin tullut paha mieli. Pitää pysähtyä ja kuunnella rauhallisesti ja empaattisesti, mitä lapsi kertoo, Stolt neuvoo.
Kiireettä kuunnellessa saa myös itse aikaa miettiä, mitä tiedolla tekee.
– Vanhempana tällaisissa tilanteissa voi olla haastavaa olla suhtautumatta tunteella.
Lähtökohtaisesti lasta tulee uskoa ja ottaa vakavasti.
– Kyllä vanhemmat varmasti erottavat, onko tämä ihan sadun kerrontaa vai onko siinä sittenkin jotakin muuta, Stolt sanoo.
Lue myös: Äidin pahin painajainen: Taapero karkasi päiväkodista, eikä sitä edes huomattu
Lapsen "satuiluun" vaikuttaa esimerkiksi se, miten mielikuvituksellista kehitysvaihetta lapsi elää.
Muistikuvien mieleen palauttaminen ja niistä kertominen alkaa onnistua noin 2–4-vuotiaana, mikäli lapsen sanavarasto on tarpeeksi kehittynyt. Alle viisivuotiaana unet, sadut ja kirjat saattavat kuitenkin vielä sekoittua lapsen maailmassa todellisuuteen.
Viimeistään viiden vuoden iässä lapsi alkaa huomata, mikä on totta ja mikä valhetta tai kuviteltua.
Viisi–kuusivuotiaat ovat jo hyvinkin taitavia ymmärtämään, että toiset eivät kuule tai näe heidän ajatuksiaan. He myös pystyvät palauttamaan paljon asioita mieleensä.
Lasta ei saa johdatella kysymyksillä
Stolt muistuttaa, että aikuisen tapa kysyä asioista vaikuttaa merkittävästi lapsen vastaukseen. Lapsi on helposti aikuisen johdateltavissa.
– Sillä on tosi paljon merkitystä, saako lapsi kertoa asiasta omin sanoin vai kysyykö vanhempi, tekikö joku niin tai näin. Lapset lukevat aika tarkasti vanhemman ilmeistä ja eleistä, vastasivatko he nyt heidän mielestään oikein ja oliko kertominen hyvä asia.
Stolt antaa esimerkin. Olisi johdattelevaa sanoa: eikö niin, että kun täti laittoi sinulle kengän jalkaan, niin hän riuhtaisi sinua?
Sen sijaan ei ole johdattelevaa sanoa: kertoisitko lisää siitä, kun sanoit, että täti riuhtaisi sinua?
– Eli toistetaan, mitä lapsi on jo kertonut, ja pyydetään kertomaan siitä enemmän.
Juttu jatkuu kuvan jälkeen.
Huolet päiväkotiarjesta kannattaa ottaa avoimesti puheeksi. Kuvituskuva.MTV
Aina lapsen kertomuksesta ei oikein saa kiinni. Jos asia jää epämääräiseksi eikä siitä halua puhua suoraan lapsen mainitsemalle työntekijälle, kannattaa kääntyä tämän esihenkilön puoleen.
– Voi sanoa esimerkiksi, että lapsi kertoi Maria-tädin aina riuhtovan tai repivän, niin mitähän se tarkoittaa, kun me ei olla täällä päivän aikana näkemässä?
Jos asia ei etene esihenkilönkään kautta, voi ottaa yhteyttä esimerkiksi kunnan varhaiskasvatusjohtajaan.
Yhtä lailla tärkeää on, että varhaiskasvatuksessakin osataan johdattelematta pyytää lasta kertomaan lisää kotona tapahtuneista asioista.
– Yleensä asiat alkavat selvitä avoimella puheella, Stolt sanoo.
Nämä jäljet voivat paljastaa väkivallan
Pienimmät päiväkotilaiset eivät vielä edes osaa puhua: mikä vauvan tai taaperon olemuksessa voi kieliä kaltoinkohtelusta?
Stolt kertoo, että kävelemään, juoksemaan ja hyppimään opettelevat lapset satuttavat itsensä tavallisesti luisiin kohtiin, esimerkiksi otsaan, polviin tai kyynärpäihin. Siis paikkoihin, jotka ensimmäisinä osuvat maahan kaatuessa.
Epäilyttävämpää on, jos lapsessa huomaa mahdollisesti tarkkarajaisia jälkiä pehmeissä osissa kehoa, kuten vatsassa, poskilla tai takapuolessa. Tyypillisesti väkivalta jättää mustelmia tai muita jälkiä myös esimerkiksi korvalehtiin, niskaan, kaulaan, päänahkaan, selkään sekä sisä- ja takareisiin.
Toisaalta väkivaltaa ei voida todistaa tai poissulkea pelkästään vamman sijainnin tai ulkonäön perusteella.
– Yleensä päiväkodin työntekijät kyllä hakutilanteissa kertovat, jos lapselle on tullut päivän aikana isompi kolhu. Esimerkiksi, että tänään kaaduttiin tuolilla ruokapöydässä ja kopautettiin pää pöytään, Stolt kuvailee.
Juttu jatkuu kuvan jälkeen.
Jäljet pehmeissä kehonosissa ovat lähtökohtaisesti epäilyttävämpiä kuin vaikka kuhmu otsassa kävelemään opettelevalla lapsella. Kuvituskuva.MTV
Jos selittämättömiin jälkiin tai mustelmiin ei ikinä kerrota syytä, apua voi tarvittaessa pyytää myös lastensuojelun päivystysnumerosta.
Vanhempi ei ole rikosetsivä
Stolt muistuttaa, että lapsen haluttomuus mennä päiväkotiin ei vielä kerro mitään taustalla olevista syistä. Kaltoinkohtelua todennäköisempiä syitä vastentahtoisuuteen ovat esimerkiksi, että lapsi ajautuu päiväkodissa jatkuvasti riitoihin tai kokee itsensä siellä yksinäiseksi.
– Joskus esimerkiksi viisivuotias lapsi, joka alkaa ymmärtää kuoleman käsitteen, voi myös alkaa pelätä, mitä vanhemmalle tapahtuu päiväkotipäivän aikana, Stolt sanoo.
Lue myös: Yksinäisiä pikkulapsia on jokaisessa päiväkodissa – "Yksi pieni tyttö kertoi, että siitä tulee pipi ja se satuttaa"
Jos lapsen elämä on yleisesti ottaen tasaista ja rauhallista ja hän syö ja nukkuu hyvin, yhtäkkisestä muutoksesta päiväkotiarjessa on hyvä jutella lapsen kanssa. Kannattaa kysyä, mikä päiväkodissa on kivaa, mitä lapsi tekee siellä ja kenen kanssa sekä mikä siellä ehkä harmittaa.
– Vanhempi voisi vaikuttaa useimpiin päiväkotielämässä syntyviin huolenaiheisiin, kun vain tietäisi niistä, Stolt sanoo.
– Kun lapsi on oppinut kertomaan päivästään, niin jonkin ikävän jutun tullessa eteen hän on jo tottunut siihen, että meillä kotona aina kerrotaan näistä.
Stolt muistuttaa, että vanhemman ei tarvitse huolestuessaankaan ryhtyä etsiväksi.
– Lapsille tulee monenlaisista asioista mielipahaa, ja ne asiat ovat lapsille tosia. Vanhemman tehtävä ei ole ryhtyä haastattelemaan tai videokuvaamaan lasta, vaan parhaiten auttaa, kun vain pyytää kertomaan lisää.
Vakava väkivaltaepäily on aina poliisiasia.
– Tämä on tärkeää siksikin, että jos jotain oikeasti olisi tapahtunut ja asiaa pitäisi selvitellä, niin lapsen muistia ei ole pilattu, Stolt sanoo.
– Jos lapsi vaikka kysyttäessä kieltää kenenkään satuttaneen häntä ja näkee äidin ilmeestä antaneensa ”väärän vastauksen”, hän saattaa korjata, että satutti sittenkin – ihan vain, koska luulee vastanneensa väärin, Stolt kuvailee.
Juttua varten on haastateltu sähköpostitse myös professori Eija Paavilaista Tampereen yliopiston Terveystieteiden yksiköstä.