(Roadrunner)
Ne, jotka ovat huolissaan AC/DC:n uran mahdollisesta pikaisestakin päättymisestä, voivat huokaista helpotuksesta, koska kyseinen musatyyli on varsin voimissaan ainakin Airbournen levyillä. Aussirokkarit julkaisivat debyyttinsä Runnin' Wild vuonna 2007 ja kiersivät areenoita levyä puffaamassa. Nyt on vuorossa kakkoslevy No Guts. No Glory. Riffit ovat kohdallaan ja homma kulkee sujuvasti kuin juna. Esikuva-AC/DC:n tyylistä, liki kopioivaa rokkia ovat aiemmin tehneet suhteellisen menestyksekkäästi mm. sveitsiläinen Krokus sekä jenkkiläinen Rhino Bucket, jonka vokalisti Georg Dolivo on syntyjään härmäläinen. Rhino Bucketin AC/DC-yhteyksiä lisää se, että bändin rumpalina on pariinkin otteeseen toiminut Phil Ruddin korvaajaksi AC/DC:ssä 1980-luvulla tullut Simon Wright.
Mutta takaisin Airbournen uutukaiseen. Avausraita Born To Kill tekee selväksi, mistä on kyse. Taattua rokkitykitystä, junan lailla rullaavia riffejä, tarttuvia kertosäkeitä ja lurittelevia kitarasooloja. Ainoa, mikä tämän rytkeen erottaa esikuvastaan AC/DC:stä on sanoitukset: O'Keeffen veljesten lyriikoista puuttuu lähes kokonaan seksi. Vain kolmella biisillä kolmellatoista lauletaan seksistä. Muuten sanoitukset käsittelevät rokkaamista, dokailua, teräskaupungissa asumista jne. Levy on hieman liian pitkä, samanlaisiin kappaleisiin kyllästyy ennen pitkää, mutta pieninä annoksina tämä levy on loistava. Kappaleiden parhaimmistoa ovat em. Born To Kill, No Way But the Hard Way, tyttöbiisi Blonde, Bad And Beautiful, duunaribiisi Steel Town sekä Bottom of the Well.