– Vihaan tuota huumeita käyttävää lasta, päästäisiinpä näistä murheista jo, vaikka kuoleman kautta. Uskon, että useat vanhemmat ajattelevat näin, siitäkin huolimatta, että omaa lastaan rakastaa aina.
Pääkaupunkiseudulla asuvan Aulin elämää on 20 viime vuotta varjostanut oman lapsen huumeidenkäyttö.
– Ihmistä rakastaa, hänen käytöstään vihaa, välillä todellakin syvästi, hän tiivistää tunteensa näiden vuosien ajalta.
Nuoruudessaan Aulin poika oli vilkas, elämäniloinen säheltäjä, joka piti rakentelemisesta. Kavereita oli paljon, ja välillä äiti koki elämän rasittavaksi lapsen kanssa, jolla meni koko ajan kovaa.
Auli muistaa pojan uhonneen jo teini-iässä, että sitten kun hän täyttää 18 vuotta, hän voi tehdä mitä vain. Rippikouluikään asti kaikki vaikutti normaalilta, mutta sitten käytös muuttui.
Mitkään äidin asettamat kotiintuloajat eivät pitäneet, poika hävisi yöksi omille teilleen. Kun lapsi lopulta tuli kotiin, hän vain nukkui. Poika oli sängyssä, silmät pysyivät kiinni.
– Kysyin, oletko masentunut vai mikä on, mutta poika vaan vastasi, ettei tässä mitään. Mietin, että onko tämä nyt murrosikää. Hän oli esikoiseni, en silloin ymmärtänyt näitä asioita.
Kun Auli lopulta kysyi suoraan, onko pojan elämässä mukana huumeita, tämä myönsi heti.
