Helsinkiläinen Hanna Hohenthal on yksi niistä jopa sadasta tuhannesta suomalaisesta, joka kärsii ahmintahäiriöstä. Hohenthal kertoo, että hän on kärsinyt ahmintahäiriöstä lähes koko elämänsä ajan.
– Masentuneisuuteni ja ahdistuneisuuteni alkoivat jo ala-asteella. Koulukiusattuna oli helppo mennä kauppaan ja ostaa 20 markalla suklaata ja kaikkea hyvää lohdutukseksi. Siitä se siirtyi pikku hiljaa siihen, että nykyisin ostan 20 eurolla syötävää, herkkuja, kaikkea mahdollista epäterveellistä, jota ei saisi syödä. Syön niitä lohdutukseksi ja turvaksi.
Ahmiminen liittyi aluksi Hohenthalilla ahdistuneisuuteen ja masennuskohtauksiin. Nykyisin, kun Hohenthal ei kärsi enää masennuksesta, on syömisestä tullut tarve.
– On pakko saada jotain syödäkseen, tarve saada suu täyteen. Sillä ei ole väliä, mitä se on, kunhan se on epäterveellistä ja kunhan sitä ei saisi syödä.
Diagnoosi mahdollisti oikeanlaisen hoidon
Hohenthalilla diagnosoitiin masennus ja ahdistus vasta 17-vuotiaana, jolloin hänet siirrettiin lasten ja nuorten psykologiselle osastolle hoitoon. Hohenthal yritti itsemurhaa täytettyään 18 vuotta.
– Sen jälkeen minut otettiin vakavasti ja pääsin parempaan hoitoon ja sain terapeutin. Vasta, kun masennus ja ahdistus heikkenivät muutaman vuoden kuluttua, tuli ahmintahäiriö esiin. Diagnoosin jälkeen pääsin pilottiryhmään, jossa vertaistuen kautta pyrittiin auttamaan ahmintahäiriöisiä.
Hohenthalin mukaan hoito on auttanut.
– Siinä ymmärsi, että muutkin kärsivät tästä. Kuuli samoja tarinoita, tapasi ihmisiä, joilla oli samanlaisia ongelmia, jotka miettivät samoja asioita, jotka kokivat ruoan ahdistavaksi ja pieneksi painajaiseksi. Lisäksi sain ryhmistä ystäviä.
Hohenthal sanoo, että diagnoosin saaminen oli helpotus. Lisäksi pääsy työelämään helpotti ahmimisoireita.
– Kun sain rutiinia, ahmiminen oikeastaan hävisi. Kahdessa kuukaudessa ahmimiskohtauksia tuli ehkä yksi tai kaksi kertaa, kun sitä ennen kohtauksia oli viikoittain kaksi kolme kertaa. Siitä tuli toiveikkaaksi, kun huomasi, että ahmimisen loppuminen on mahdollista.