Tuula Vitikainen menetti 19-vuotiaan esikoisensa auto-onnettomuudessa kaksi vuotta sitten. Vaikka elämä Tuulan ympärillä jatkui – aurinko nousi ja laski kuten aina ennenkin – hänen elämänsä pysähtyi. Tulevaisuutta on mahdotonta ajatella, ja jokaisesta hetkestä on selviydyttävä erikseen.
"Maailma siis menee eteenpäin, ja minä sen mukana. Hetki kerrallaan. Aamuisin on todella raskasta herätä siihen todellisuuteen, ettei rakasta esikoistani enää ole."
Näin Tuula kirjoitti blogiinsa toukokuussa 2008, viikko sen jälkeen, kun hänen maailmansa mullistanut onnettomuus tapahtui. Nyt, kaksi vuotta myöhemmin, tuota aikaa ja aikaa sitä ennen on liian kivuliasta muistella.
– Päällisin puolin perheeni elää kai aika normaalia elämää. Mieheni käy töissä, ja 18-vuotias kuopukseni opiskelee. Minä olen vielä toistaiseksi kotona, mutta vuoden vaihteen jälkeen yritän palata töihin, Tuula kertoo.
– Tosiasia on, että meille ei ole olemassa enää mitään normaalia elämää, vaan yritämme vasta rakentaa uutta sellaista, hän pohtii.
Maailma on kuitenkin täynnä kauneutta
Tuula uskoo, että surun ja ikävän kanssa voi oppia elämään, vaikka tunteet tuskin laimenevat koskaan.
– Yritän keskittyä siihen kaikkeen kauneuteen ja hyvyyteen, jota maailmassa kaikesta huolimatta on, hän sanoo.
Tätä kauneutta hän pyrkii jakamaan myös ympärilleen. Kirjoittaminen, kuvaaminen ja käsi- ja puutarhatyöt ovat aina olleet, ja ovat edelleen, Tuulalle tärkeitä. Hän on kirjoittanut sisustus- ja käsityöaiheista blogia jo vuosia, ja esikoisen menehtymisen jälkeen blogin merkitys on kasvanut entisestään.
– Kuvittelin ensin Taivaspoikani poismenon jälkeen, etten enää pystyisi jatkamaan blogini kirjoittamista, mutta itse asiassa siitä on tullut henkireikäni. Vaikka se toimii nykyisin tavallaan päiväkirjanani, yritän pitää tekstini positiivisina.
"Mieheltä sain suuren kimpun ruusuja, 10 valkoista ja 10 punaista ruusua... sekä kortin välissä valuuttaa jolla kuulemma pitää ostaa vain itselle jotakin!! Täytyy käydä vielä neuvottelua, että onko kotiin hankittava sisustustavara sellaista "itselle jotakin"... ;-) Tai kirpputorien/antiikkiliikkeiden mahdolliset "löydöt"...
Minulle kun on Esikoisen poismenon jälkeen kerääntynyt tuota painoa, niin vaatteet eivät niin kovasti jaksa kiinnostaa tällä hetkellä."
– Mutta oikeasti se kaikki blogissani on vain pintaa. Kukaan ei oikeasti tiedä, enkä pysty sanoin kuvailemaan, mitä tunnen sisälläni, Tuula huokaa hiljaa.
Elämästä selviää, kun on ihmisiä, jotka välittävät
– Olen aina ollut vähän erakko, ja olen aivan varma siitä, että olisin jäänyt ikuisiksi ajoiksi neljän seinän sisälle itkemään, jos minulla ei olisi ympärilläni rakkaita, jotka ovat pakottaneet minut jatkamaan elämääni, Tuula sanoo.
Hän kertoo äidistään, joka on alusta asti ollut tyttärensä tukena; kuunnellut, ollut läsnä ja vienyt kädestä pitäen ulos ihmisten ilmoille. Koko perhe on seissyt tukevasti Tuulan rinnalla koko ajan, ja ilman heitä hän ei olisi pysynyt järjissään. Bloginsa kautta Tuula on saanut myös virtuaaliystäviä, joiden myötäeläminen perheen surussa on ollut hyvin lohduttavaa.
"Kyyneleet silmissä olen lukenut jättämiänne kommentteja. Jokainen sana, kirjoitettu tai kirjoittamatta jätetty. Jokainen rukous. Jokainen ajatus ja huokauskin joka siellä näyttöruutujen toisella puolella on meille annettu ja tarkoitettu ovat varmasti osaltaan kantaneet meitä tässä suuressa surussa ja tuskassa"
*Kursivoidut tekstit ovat otteita Tuulan blogista.
Studio55/Elina Rantalainen
Onko sinulla tarina kerrottavanasi?
Studio55 etsii jatkuvasti mielenkiintoisia tarinoita netissä kerrottavakseen ja kannustukseksi muille vaikeassa elämäntilanteessa eläville. Oletko selvinnyt vaikeasta sairaudesta tai onko tuttavallasi takanaan aivan huikea elämä eriskummallisine sattumuksineen? Myös pienempien ja suurempien järjestöjen teot ja muiden hyväksi toimivat aktiiviset ihmiset kiinnostavat meitä.
Ota meihin yhteyttä, niin ehkä kerromme Studio55:läisille juuri sinun selviytymistarinasi. Lähetä sähköpostia osoitteeseen studio55(at)mtv3.fi. Korvaathan osoitekentässä (at)-kohdan @-merkillä.