Suuri osa lapsiin kohdistuvasta väkivallasta on tuoreen tutkimuksen mukaan äitien tekemää. Eräs lastaan lyönyt äiti kertoo tässä jutussa omasta aggressiivisuudestaan. Hän havahtui ongelmaan vasta, kun oli lyönyt nelivuotiasta lastaan.
Tuoreen FinTerveys-tutkimuksen mukaan suurin osa pikkulasten vanhemmista voi hyvin. He ovat tyytyväisempiä perhe-elämäänsä ja saavutuksiinsa elämässä kuin muut samanikäiset aikuiset. He myös elävät osin terveellisemmin kuin muut aikuiset.
Perhe-elämässä on kuitenkin myös synkkiä puolia, kuten tästä tarinasta käy ilmi. Kertomus on Maria Akatemian avun pariin hakeutuneen äidin. Maria Akatemia on järjestö, joka auttaa naisia ottamaan vastuuta omista tunteista ja käyttäytymisestä.
– Äitiyttäni on leimannut häpeä, epäonnistuminen tai liian kovat odotukset itseä kohtaan, halua olla parempi äiti kuin oma äiti. Väkivaltaa käyttämällä ikään kuin vahvistan näitä viestejä, että olen juuri niin huono kuin ajattelen, nainen selittää kovia otteitaan.
Lue alta kokonaisuudessaan naisen omin sanoin kertoma tarina. Kirjoitus on osa naisenväkivalta.fi-hankkeen #väkivaltaeilopuvaikenemalla videokampanjaa 16.1.–6.2.2020.
"Kukaan ei koskaan kysynyt, olenko käyttänyt väkivaltaa lastani kohtaan"
Olen kuvannut päiväkirjassani sitä hetkeä, kun tajusin käyttäväni väkivaltaa. Löin lastani, läimäytin takapuolelle. Lapsi oli silloin neljä.
Lyönti oli se, joka sai minut hakemaan apua. Vasta lyönti. Lyönti oli jotain, jonka koin niin vääränä, että ymmärsin jonkin rajan ylittyneen.
Tämä on yksi kertomus. Ennen ja jälkeen lyönnin.
Toinen kertomus on se, että muistissani ja myös päiväkirjani lehdillä on kipuilua liian kovien otteiden, riuhtomisten, huutamisen, raivon tunteiden kanssa.
Prosessin aikana vasta hitaasti aloin ymmärtää, että myös nämä ovat väkivallan tekoja lasta kohtaan. Vaativuutta ja tyytymättömyyttä lasta kohtaan, huutamista ja raivoamista, liian kovaa kiinni nappaamista, riuhtomista, siinä väkivaltani kuva.
Edelleen on ajoittain hankalaa erottaa sitä, missä menee lapsen fyysisen rajaamisen ja väkivallan raja tilanteissa, joissa lapsi heittelee esineitä tai lyö ja potkii. Ajattelen, että se raja menee siinä tunteessa, mitä minä siinä tilanteessa koen ja millaisin ottein rajaamisen teen tai jätän tekemättä. Ehkä nyt useimmin se, että jätän tekemättä, oman läsnäolon ja tyyntymisen kautta saan voimia siirtää lapsen huomion toisaalle. Aina se ei onnistu.