− En enää koskaan uskonut käveleväni, Anja Linnansaari sanoo.
Oli kaunis keväinen päivä, kadut vielä peilikirkkaassa jäässä yön jäljiltä. Kiuruveteläinen Anja Linnansaari pyöräili kohti työpaikkaansa tuttuun tapaan.
− Se kävi kuin salamanisku taivaalta. Auto ajoi suoraan päälleni. Heräsin sairaalassa, ja melko pian selvisi karmaiseva totuus. Selkänikamani oli murskana.
Lääkärit eivät salailleet väistämättömältä tuntuvaa. Anja ei kävelisi kenties koskaan.
− Olin aivan sokissa. Tuntui, että elämällä ei ole enää mitään väliä. Maatessani letkuissa mieleeni tuli, että mitä jos kietoisin letkun kaulan ympäri ja jättäisin kaiken, Anja muistelee.
Untia ja sähköterapiaa
Anja oli halvaantunut vyötäröstä alaspäin. Kirurgi rakensi lonkkaluusta selkään uuden nikaman, mutta toivo liikkumiskyvystä oli silti hyvin vähäinen.
− Elämän jatkuminen tuntui olevan hakusessa. Sitten kuitenkin päätin, että koska en kuollut, en aio vielä ruveta ruumisarkussakaan makaamaan, Anja naurahtaa.
− Hevosen leikki oli pelastukseni, hän sanoo.
Anjalla alkoi pitkä kuntoutus Käpylässä.
− Kävin hermotustesteissä, ja ne osoittivat, että ainakin toisessa jalassa on vielä hieman eloa. Tein yötä päivää ajatustyötä niin, että jännitin jokaista jäsentä ja sitten puolestaan rentoutin.
− Sitten jalkani sidottiin sähköllä käyvään laitteeseen, jossa jalkani polkivat kuin polkupyörää, vaikka itse en voinutkaan vielä tehdä mitään.
