Tulevana sunnuntaina vietetään palmusunnuntaita, mikä tarkoittaa sitä, että virpojat ilmestyvät katukuvaan.
Virpomisen etiketti puhututtaa joka vuosi: onko se kohteliasta, voiko virvottava kieltäytyä virpomisesta ja kuka on liian vanha virpomaan?
Usein pohditaan myös, mikä on perinteen mukaista virpomista. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistotutkija ja vuotuisjuhlien asiantuntija Juha Nirkon mukaan siihen ei ole yksiselittäistä vastausta, sillä perinne on elävää. Jos ketään ei vahingoiteta, pääsiäisenäkin on hyvä mahdollisuus harjoittaa suvaitsevaisuutta.
– Kaikki tietävät, että sokeri on epäterveellistä, muita ihmisiä ei saa häiritä, eivätkä kaikki hyväksy uskonnollisia perinteitä. Jokaisen pitää kuitenkin uskaltaa nousta omasta poterostaan ja kohdata toinen ihminen, Nirkko sanoo.
Kysyimme asiantuntijalta, millaista on sopiva virpomisetiketti.
Mistä virpomisen perinne on lähtöisin?
– Virpominen on lähtöisin siitä, kun Jeesus ratsasti piinaviikon alkajaisiksi Jerusalemiin aasilla ja juhliva kansa levitteli hänen eteensä palmunoksia. Suomessa ei tietenkään kasva palmuja, joten on pitänyt keksiä jotain muuta. Pajunoksat ovat keväällä meidän palmunoksia, ja niitä on kansanperinteessäkin kutsuttu palmuiksi.
Virpomisen traditio on peräisin Karjalasta, mikä on tullut tutuksi ympäri Suomen. Varsinaisia alueellisia eroja perinteellä ei ole. Urbaanissa ympäristössä on sittemmin lähdetty virpomaan myös tuntemattomia, esimerkiksi rappukäytävässä asuvia naapureita. Tiiviissä asutuksessa kehnollakin onnistumisprosentilla voi saada hyvän saaliin.