Noita ja seremonialisti Katariina Krabbe suunnittelee kekriseremonian yhdessä elementtien kanssa.
Vanhaan suomalaiseen perinteeseen on syyskaudella kuulunut kekrijuhla. Sadonkorjuun ja satovuoden päättymisen kunniaksi järjestetty juhla on sekoittunut vuosien saatossa kristilliseen pyhäinpäivään, kelttiläiseen samhainiin sekä halloweeniin.
Noitaopiston opettaja, seremonialisti ja noita Katariina Krabbe järjestää opiston opiskelijoille sekä muille osallistujille perjantaina kekriseremonian. Opiston ulkopuolisille, verkossa järjestettävään seremoniaan voi osallistua 33 euron hintaan.
– Alun pitäen seremoniat ovat kuuluneet vain opiskelijoille, mutta tänä vuonna olemme avanneet seremoniat myös opiston ulkopuolelle, Krabbe kertoo.
Krabbe kertoo, että tavanomaista on, että vastaavat seremoniat järjestetään yleensä jossakin paikassa ja verkkoympäristö tuo siihen omat haasteensa.
– Osallistujilla voi olla kamerat auki, mutta siihen ei ole pakkoa. Ihmiset voivat laittaa mikkiä päälle, tai kommentoida chatin kautta.
Krabbe kertoo, että usein osallistujat ovat voineet tehdä kotiinsa myös oman alttarin seremoniaa varten ja osallistua seremoniaan kotoaan käsin.
Noitaopistossa opetetaan uuspakanallista noituutta maailmankuvana. Krabbe kuitenkin kertoo, ettei noituudelle ole mitään tiettyä standardia.
Krabbe on koulutukseltaan myös folkloristi.
– Olen aina tuonut noituuden rinnalle myös suomalaisen perinteen tuntemuksen ja olen pyrkinyt korostamaan sitä, mitä voimme tuoda siitä omasta perinnöstä ja omista juurista ja tuoda sitä tähän modernin noituuden aikaan.
Kekrillä pitkät perinteet
Kekrillä on Suomessa pitkät perinteet. Krabben mukaan kekri on pakanallinen suomalainen juhla.
– Se on ollut alkuperäinen uudenvuoden juhla ja sitä on juhlittu, kun kaikki sato on saatu talteen. Vasta myöhemmin joulunaika on ottanut sen aseman. Samat asiat, joita ennen tehtiin kekrinä, tehdään nyt jouluna, Krabbe kertoo.
Täysin kadonneesta kansanperinteestä ei kuitenkaan ole kyse ja folkloristi kertoo, että Suomessa on kerätty valtavasti kansanperinnettä 1800-luvulta ja tallennettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkistoon, mikä on perinteistä kiinnostuneelle valtava aarreaitta.
Kuten monessa muussakin suomalaisessa juhlassa, myös kekrin juhlinta on aloitettu aattona.
Uunia on lämmitetty, ruokaa ja tarjottavia on valmisteltu, jotta kekripukin ja köyrittärien joukot tulevat tyytyväisiksi. Talosta taloon kiertäminen, kestitystä vaatien on alkanut aina kekrin aamuna.
– Jos kestitystä ei ole tippunut, eikä edes viinaa ole tarjottu, uhkana oli, että lämmittämätön uuni olisi rikottu, Krabbe kertoo kansanperinteestä.
– Onhan siinä mukana myös tällaista karnevalistista meininkiä.
Perinteeseen kuuluu, ettei tarjottavissa ole pihistelty. Lisäksi isännän on tullut olla pienessä humalassa, jotta ohrasadosta tulisi hyvä.
– Jos olisi niin humalassa, että kaatuisi, tarkoittaisi se rukiin lakoontumista, Krabbe selvittää.
Kristinuskon myötä ajankohtaan on tullut mukaan myös vainajien muistaminen.
Vaikka kekrijuhlalla ei sinänsä ole yhtä vakiintunutta päivää, tavanomaisesti se ajoittuu juuri pyhäinpäivän tuntumaan.
Katariina kertoo, että Hekate on Noitaopiston suojelijar.
Seremonia on vielä auki
Krabbe kertoo, että hänellä on tapana suunnitella seremoniat lähellä vasta itse tapahtumahetkeä.
– Jos ennalta suunnittelee liian tarkoin, ei pääse sen ajankohdan energioihin kiinni ja vaarana on, että suunnitelma voi osoittautua ihan vääräksi.
Tavanomaisesti Krabben seremoniaan kuuluu ilmansuuntien, elementtien: maa, vesi, ilma, tuli sekä esivanhempien kutsuminen sekä tilan pyhittäminen.
Juhlan mukaan, asianosaisia henkiolentoja tai jumalia kutsutaan mukaan.
– Viides elementti on tietenkin henki, mutta se on jo meissä läsnä, joten sitä ei erikseen tarvitse kutsua.
Kunniarooli perjantaisessa seremoniassa kuuluu Hekatelle, joka on myös Noitaopiston suojelija-Jumalatar.
Krabbe kertoo, että jokainen seremonialisti tekee ja pitää omanlaisensa seremoniat.
Hän kertoo tuovansa usein mukaan elementtejä suomalaisesta perinteestä ja samanistisesta kulttuurista, vanhoja lauluja ja loitsuja unohtamatta.
– Tavallaan opettaa vuotuisiin juhliin sopivia lauluja, joka on oiva keino pitää yllä osin unohtunutta kansanperinnettä, Krabbe kertoo.
Kansanperinteiden säilyttäminen on alkanut kiinnostaa yhä useampaa. Museoviraston teettämän kulttuuriperintöbarometrin mukaan vuonna 2021, lähes kaksi kolmesta piti kulttuuriperintöä tärkeänä osana perheen ja suvun menneisyyttä.
– Meillä on hirvittävän rikas perinne ja se on mielettömän hienoa, että ihmiset ymmärtävät, että meiltä löytyy mielenkiintoista ja rikasta perinnettä, josta kannattaa ottaa selvää.
Esimerkkinä Krabbe nostaa esimerkiksi Kalevala-mittausen loitsut ja niiden ymmärtäminen.
– Käännösteksteihin verrattuna, vanhassa ja tutussa Kalevala-mittaisessa loitsussa on aivan eri tavalla voimaa ja se resonoi meissä aivan eri tavalla, Krabbe kertoo.
– Jos kansanperinteitä ei olisi tallennettu, meiltä olisi kadonnut lähestulkoon kaikki perinteet.
Noita muistuttaa, että Suomessa on jo valmiiksi hienoja ja kiehtovia perinteitä ja historiaa, eikä ulkomailta välttämättä tarvitse hakea perinteitä omaksi.
