Ranska-Espanja, 2000. Ohjaus ja käsikirjoitus: Tony Gatlif. Kuvaus: Thierry Pouget. Leikkaus: Pauline Dairou. Tuotanto: Pääosissa: Antonio Canales, Orestes Villasan Rodriguez, Antonio Perez Dechent. Kesto: 90 min.
Carlos Sauran loisteliaiden flamenco-dokumenttien estetisoitu intohimo naulitsi katsojan penkkiin. Sama pätee Sauran tulisiin fiktioihin, Carmeniin ja Tangoon. Algerialais-ranskalaisen Tony Gatlifin ohjaamassa Vengossa elokuvan henkilöiden ja samalla myös katsojan suhde musiikkiin jää kummallisen etäiseksi, vaikka juuri flamencoa kutsutaan kanavaksi erilaisille passioille, rakkauden, vihan, mustasukkaisuuden ja tuskan tunteille.
Gatlifin elokuvaa rasittaa amatöörimäinen ja hahmoton tarina, jolla on läpi koko elokuvan yliote tanssista ja musiikista. Tanssiryhmänsä kanssa maailmaa kiertävä, nykyflamencon todellinen taituri Antonio Canales näyttelee miestä, joka ei pääse yli tyttärensä kuolemasta. Hän istuskelee hautausmaalla, ryyppää ja huolehtii verikostoa paenneen veljensä vammaisesta pojasta. Eikä tanssi ainoatakaan kertaa. Tarinassa kuljetellaan siis tukkua flamencon maailmaan kuuluvia dramaattisia teemoja: kostoa, menneisyyden taakkoja, surua sekä kunnian ja omantunnon kysymyksiä.
Kerronta on levotonta ja paikoin tietoisen huolittelematonta, ikään kuin ohjaaja olisi halunnut kulkea mahdollisimman kauas Sauran viimeistä piirtoa myöten tyylitellyistä tulkinnoista. Tony Gatlif sanoo, että hän oli antanut amatöörinäyttelijöilleen ohjeen olla näyttelemättä ja paljastanut heille tarinasta vain pintaa. Tavoitteena on kenties ollut cinéma vérité -kokeilu, joka kylläkin jättää jälkeensä pikemminkin viileähkön kuin tulisen maun. Loppukohtaus eroaa yllättäen elokuvan muusta estetiikasta. Siinä teatraalinen kuolema on komeasti pitkitetty näytös: koneiden jyske tahdittaa hitaasti heikkenevän sydämen lyöntejä.
Gatlifin kuvaama Andalusia on hiekkainen ja karu, lähes yhtä ankea kuin elokuvan henkilöiden sielunmaisemat. Mutta miksi flamenco-elokuvassa kuullaan ja nähdään musiikkia säästeliäästi? Silloin kun musiikki soi, se soi tunteella. Mutta sitä olisi vain saanut olla paljon enemmän, etenkin kun elokuva on kokonaan miehitetty ammattimuusikoilla, tanssijoilla ja laulajilla, ja jopa säihkyvillä sellaisilla. Mustalaiselokuvansa Gadjo Dilon ja Vengon jälkeen Tony Gatlif kuvaa parhaillaan elokuvaa kitaristilegenda Django Rheinhardtista. Toivottavasti musiikille annetaan siinä enemmän tilaa ja ääntä.