Esitutkintamateriaalista löytyy Oulun vauvasurmista syytetyn 35-vuotiaan naisen kirje läheisilleen.
Nainen luki kirjeen oikeudessa maanantaina. Hän kertoi kirjoittaneensa kirjeen pian sen jälkeen, kun hänet oli otettu kiinni vauvasurmista epäiltynä.
Naisen poliisikuulusteluissa lukema kirje:
En voi kuvitellakaan mitä läheiseni, sukulaiseni sekä ystävät tuntevat tällä hetkellä. Yritän pukea sanoiksi tunteeni viimeisen vuosikymmenen ajalta. Kuten tiedetään, minulla on lapsi. Xx (lapsen nimi) on minulle rakkain ja kallein asia, mitä maa päällään kantaa. En koskaan voisi kuvitella satuttavani häntä. Jokainen näistä tapauksista on tuottanut ja kasvattanut sisälläni olevaa tuskaa, joka alkoi ensimmäisen lapsen synnyttyä kuolleena. Velka ja ahdistus on riivannut minua aina siitä päivästä lähtien. Olen kuullut sanovan, että traumaattisessa tilanteessa ihminen toimii kuin kone. Minä lamaannuin ja toimin kuten aiemmissa kuulusteluissa on kerrottu. Koin myöhemmin, että ei enää ollut ulospääsyä. Kukaan ei kuitenkaan voi kuvitella minkälaisen surun, paniikin, epätoivon ja ahdistuksen koin niinä hetkinä. Ja se pelko sitten myöhemmin nosti samalla tavalla päätään., kun nuo edellä mainitutkin tunteet. Joka kerta kun kesken yön heräsin asioita ajattelemaan, tunsin ja tunnen olevani niin yksin, vaikka en yksin olisi ollutkaan. Jollain tavalla koen, että olen ollakseni vahva jatkamaan elämää raiteillaan, minun oli pakko kasvattaa se minä, joka kovetti niin risaisen sydämen että pystyin aamulla nousemaan sängystä ja elämään ilman noita tunteita päivän. Niissä tilanteissa kun lapset syntyivät, olen ollut epätoivon, paniikin mutta epätoivoinen, paniikissa mutta ennen kaikkea surullinen. Kuten jo aiemmin todettu, en ole tarkoituksellisesti aiheuttanut yhdellekään lapsista pahaa. Olisin varmasti rakastanut joka ikistä samalla tavalla kuin rakastan omaa poikaani. Ymmärrän että olen toiminut tilanteessa todella väärin. Niinä hetkinä ei tainnut järjen ääni toimia, vaan sekasorto otti vallan. Mitä tulee ruumiiden löytymiseen, tein ratkaisun paniikin pohjalta. Kuitenkin ehkä koko ajan tiesin, että ne löytyvät. On ehkä väärin sanoa että ole helpottunut. Pelko siitä katosi, että milloin tämä tapahtuisi. Päivääkään ei ole kulunut, etten olisi lapsia ajatellut. Tätä tuskaa kannan koko loppuelämäni, niin kuin näihinkin päiviin saakka. Ja suurimmaksi tuskan kuitenkin vielä tekee poikani, aviomieheni, vanhempien ja sisarusten ja muiden läheisteni tuska, jota he joutuvat kärsimään. Rakastan heitä jokaista. Ja olen pahoillani sydämeni pohjasta tuottamastani tuskasta. |