Vapaaehtoistaistelijat jäävät Suomessa ilman tukea. Meillä ymmärretään nykyään paremmin sotien traumojen periytymistä jopa sukupolvien yli, mutta tuoreet sotaveteraanit kokevat jäävänsä yksin.
Oululainen Aleksi Lysander on kokenut sotilas; hän on kuulunut Ranskan muukalaislegioonaan ja toiminut palkkasotilaana Afrikassa.
Kun Ukrainan sotaa oli kulunut viikko, Lysander oli jo matkalla rintamalle.
– On minun duunini sotia. Jos en minä lähde, kuka lähtee? Lysander kertoo ajatelleensa.
Seitsemän kuukauden jälkeen, kun sota oli jo "arkipäiväistynyt", Lysander koki olevansa enemmän haitaksi kuin hyödyksi. Ulkomaalaiset taistelijat veivät resursseja, jotka mieluummin suunnattaisiin Ukrainan omalle armeijalle.
Lysander suuntasi takaisin Suomeen, jossa odotti tuttu tyhjyyden tunne. Kun rintamalta palaa, on edelleen sotatilassa, mutta omaa paikkaansa ja tarkoitusta vailla.
– Sodassa on aina kysymys elämästä ja kuolemasta. Kun tulet siviilielämään, mikä on se kysymys? Minkä takia taisteltiin? Täällä ollaan vähän kuin ylimääräinen nappula liikenteessä.
– Siellä on aina tarkoitus. Täällä ei välttämättä olekaan.
Sodasta palanneiden on vaikea saada apua
Lysander ei ole kokemuksensa kanssa yksin, mutta veteraanien on vaikea puhua edes läheisilleen.
