Kyky soittaa puhelimella kadonnut. Ei pysty nousemaan ylös kaaduttuaan. Useita sairaalareissuja kunnon heikentymisen vuoksi. Pitkälle edennyt dementia. Pelkää asua kotonaan. Helsinkiläisen Eeva-Liisa Bromanin ja hänen äitinsä taistelu jatkuu edelleen.
Yli kaksi vuotta sitten Eeva-Liisa Broman pyysi ensimmäisen kerran, että pääsisikö hänen äitinsä ympärivuorokautiseen hoitoon. Nyt näyttää siltä, että hän ei tule sellaiseen koskaan pääsemään. Nimittäin Broman ei usko äitinsä elävän enää montaa kuukautta.
– Kotihoitaja sanoi, että meillä on täällä kotona kotihoidossa paljon huonokuntoisempiakin vanhuksia. Se on kiertoilmaus sille, että hoitopaikkoja on liian vähän, sanoo Eeva-Liisa Broman.
Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveysvirastossa työskentelevä Broman on kamppaillut yli kaksi vuotta äitinsä pitkäaikaisen hoivapaikan puolesta. Sellaista hänelle ei ole suotu, vaikka kunto on rajusti heikentynyt.
– Hänelle tuli sairauskohtauksia, hän kaatui, mursi luita. Hän laihtui huomattavasti. Hän ei kokenut olevansa turvassa ja alkoi soittaa turvarannekkeensa nappia kymmeniä kertoja päivässä. Hän koki sen ainoaksi tavaksi päästä yhteyteen.
Eli ihminen, joka ei itse pääse itse pääse ylös kaaduttuaan, on liian hyväkuntoinen Helsingin kaupungin mielestä ympärivuorokautiseen hoitoon?
– Kyllä. Se ei riitä kriteeriksi.
Lukuisten sairaalajaksojen jälkeen hänet aina kotiutettiin, kunnes lopulta hän jäi sairaalahoitoon kunnon romahdettua.