Saksalaissotilaiden ja suomalaisnaisten suhteista jatkosodan aikaan on liikkunut monenlaisia käsityksiä. Miksi suomalaisneidot jättivät sodan runteleman isänmaan taakseen ja lähtivät vihollisen matkaan?
Kansallisarkiston tutkija Ville Kontinen perehtyi aiheeseen vuonna 2008 valmistuneessa tutkimuksessa, jonka päälähteenä ovat Valpon (Suomen valtiollinen poliisi) pääosaston kuulustelupöytäkirjat vuosilta 1945−1948. Valpo kuulusteli 658 saksalaisten mukaan lähtenyttä ja Suomeen palannutta naista.
Tutkimus antaa uutta näkökulmaa saksalaissotilaiden matkaan naisten motiiveille.
− Se tuli pienenä yllätyksenä, että joukossa oli niin erilaisia tapauksia. Siellä oli aika mielenkiintoisia kohtaloita, Kontinen summaa.
Moninaiset syyt lähtöön
Toisin kuin on annettu ymmärtää, enemmistö naisista ei lähtenytkään saksalaisten matkaan sotilaiden heiloina tai morsiamia. Kuulustelupöytäkirjojen mukaan suomalaisnaisten motiivit olivat huomattavasti moninaisemmat.
Alle puolet Valpon kuulusteluihin osallistuneista naisista kertoi lähdön syyksi seurustelun tai miehen pyynnön. Noin sata naista mainitsi pelon; useat kymmenet vietiin jopa väkisin. Myös sosiaalinen paine ja seikkailunhalu vaikuttivat lähtöön.
− Naiset eivät välttämättä edes tienneet sitä, että Suomi ja Saksa olivat keskenään sodassa. Tietyillä alueilla oli täydellinen uutispimento. Saksalaisia ei ole välttämättä mielletty viholliseksi, Kontinen lisää.
Karut olot perillä Saksassa
Suomessa sotilaiden matkaan lähteneitä naisia ei katsottu hyvällä. Moni ei hyväksynyt sitä, että naiset jättivät sodan runteleman isänmaan ja hyppäsivät vihollisen kelkkaan. Heidät leimattiin kevytkenkäisiksi, moraaliltaan löyhiksi hupakoiksi.
Todellisuus Saksan päässä ei kuitenkaan ollut välttämättä sen auvoisempi. Ei ollut tavatonta, että sulhanen olikin jo tahollaan naimisissa, tai perillä odotti toinen morsio. Ilman sulhasta matkustaneet päätyivät usein työleireille.
Myös Valpo pani merkille myöhemmissä kuulusteluissa, että ne naiset, jotka viettivät loppusodan Norjassa, olivat täysin erilaisissa olosuhteissa kuin ne, jotka päätyivät Saksaan.
− Norja ei ollut sodan loppuvaiheessa kiivaiden pommitusten ja taistelujen kohteena, kuten Saksa. Keski-Euroopan ja Saksan alueen siviiliväestö sen sijaan suhtautui hyvin vihamielisesti ulkomaalaisiin, Kontinen kuvaa suomalaisnaisten saamaa vastaanottoa.
Naiset olivat käytännössä täysin uuden maan armoilla ja täten helposti manipuloitavissa. Hampurin alueen kokoamisleireillä liikkui vielä vuonna 1946 huhuja, että Neuvostoliitto on miehittänyt Suomen.
Leimatut naiset
Saksaan lähteneitä naisia alkoi virrata takaisin Suomeen joko yksittäin tai pieninä ryhminä vuosien 1945−1948 aikana. Työleirien ja ylipäätään koko Saksan kurjat olot, koti-ikävä sekä vähitellen lisääntynyt tietoisuus Suomen todellisesta tilanteesta vaikuttivat haluun palata isänmaahan.
Jokainen Suomeen palannut joutui aluksi Hankoon Palaavien suomalaisten leirille karanteeniin ja kuulusteltavaksi. Naisten osaksi lankesi silmätikun rooli myös kotimaan kamaralla.
− Ne, jotka palasivat kotiseuduilleen, esimerkiksi Lappiin pienille paikkakunnille, saivat huomata, että siellä kuiskuteltiin, että tuo on se, Kontinen kuvaa.
Taakkaa lisäsi myös mahdollisesti Saksaan jäänyt sulhanen. Jotkut olivat ehtineet myös perustaa välissä perheen.
− Voi olla, että ne, jotka avioituivat onnellisesti, eivät välttämättä koskaan palanneet. Mutta monella yhteydet Saksaan katkesivat. Naiselle saattoi jäädä vain saksalaisen sotilaan lapsi.
Studio55.fi/Jenni Kokkonen