Tomi Pöyry, 53, kuulee ääniä. Hän toivoo, ettei häntä pelättäisi sen takia. Eihän hän itsekään enää pelkää ääniä.
Oonko mie nyt tullut hulluksi? Sitä Tomi Pöyry mietti, kun hän alkoi parikymppisenä kuulla ääniä.
– Äänet olivat rienaavia ja sättiviä: sinusta ei ole mihinkään, olet luuseri. Pelkäsin ja ihmettelin, mitä tämä oikein on, Tomi kertoo.
Jälkeenpäin Tomi on tajunnut kuulleensa jo kymmenvuotiaana päänsä sisällä ahdistavan, ”isällisen” äänen. Se muistui hänen mieleensä vasta, kun äänet merkittävästi lisääntyivät huumeidenkäytön seurauksena.
– Uskon, että herkkyys ääniin on ollut minussa valmiina, mutta sen laukaisivat huumeet. Käytin amfetamiinia ja kannabista. Niiden seurauksena sain psykoosin ja jouduin mielisairaalaan marraskuussa 1984. Kuvittelin, että telkkarissakin puhuttiin minusta ja että kaikki seuraavat minua. Joka toinen auto oli muka poliisi ja minua vahtaamassa.
– Sairaalassa kuulin kavereideni äänten kertovan, että he ovat ottaneet tilausbussin ja tulevat hakemaan minut pois sairaalasta. Uppouduin kokonaan harhamaailmaan.
Tomilla diagnosoitiin paranoidinen skitsofrenia. Psykoosi meni ohi noin kuukaudessa, minkä jälkeen Tomi pääsi pois sairaalasta ja aloitti sairauteen lääkityksen.
Huumeiden käyttöä Tomi ei kuitenkaan lopettanut. Äänet pään sisällä muuttuivat sen mukaan, mitä huumetta hän kulloinkin käytti.
1990-luvulla tilanne paheni.
– Rahoitin oman käyttöni myymällä aineita, jouduin poliisien kanssa tekemisiin ja päädyin vankilaan.
– Vankilassa tein päätöksen, että nyt tämä helvetti päättyy. Lopetin aineiden käytön siihen päivään ja vieroituin melkein ilman lääkkeitä.
Äänet muuttivat muotoaan
Tomi pääsi pois vankilasta ennen 1990-luvun puoliväliä suoritettuaan kahden vuoden tuomiosta puolet.
Nykyään Tomi on työkyvyttömyyseläkkeellä keuhkoahtauman takia. Päivät täyttää vapaaehtoistyö. Tomi on kouluttautunut Mielenterveyden keskusliiton vertaisohjaajaksi ja tehnyt näyttöä vaille valmiin päihdetyön tutkinnon. Lisäksi hän toimii parhaillaan Suomen Moniääniset ry:n puheenjohtajana.
Ääniä hän kuulee edelleen joka päivä.
– Kun aloin kurssittaa itseäni ja vetää omaa vertaistukiryhmää, sain itsekin hirveästi apua toisten tarinoiden kuuntelemisesta. Asenteeni muuttui niin, että aloin kokea äänet positiivisina. 2000-luvun alusta lähtien äänet ovat olleet lähes yksinomaan kannustavia, kehuvia ja neuvoja antavia.
– Ainoastaan väsyneenä tai ahdistuneena äänet muuttuvat ikäviksi ja lisääntyvät. Stressi, kuten maksamattomat laskut, laukaisevat ne. Äänet saattavat jutella vaikka rahatilanteestani pääni sisällä.
Silti Tomilla menee nyt paljon paremmin. Sosiaalinen kanssakäyminenkin on helpottunut.
– Alussa, kun kuulin ääniä, vetäydyin vähän syrjään ihmisistä. Ajattelin, että kaikki näkevät, että olen ihan kahjo. Häpesin omaa tilaani. Nyt olen julkisissa tilanteissa ehkä korkeintaan vähän poissaoleva, jos äänet ovat kovasti päällä ja jumitun kuuntelemaan niitä. Yleisesti ottaen pystyn kuitenkin hallitsemaan ääniä niin, etteivät ne häiritse elämääni ollenkaan.
Kiitos äänien hallitsemisesta menee myös rauhoittaville ja psyykelääkkeille, joita Tomi on käyttänyt ensimmäisestä ja tähän mennessä ainoasta psykoosistaan lähtien.
– Lääkitys kannattaa käyttää hyödykseen, jos sitä annetaan. Sen avulla minä jaksoin pahimman vaiheen ylitse ja äänet jäivät taka-alalle.
Tomi on opetellut myös muita keinoja hallita ääniä.
– Jos äänet väittävät jotain ihan älyttömiä, niin sanon, että eihän tuossa ole mitään järkeä, ei tuo ole mistään kotoisin. Kumoan huonon ajatuksen positiivisella ajattelulla.
– Yhteen aikaan minulla oli sellainen tekniikka, että varasin tietyn ajan päivästä äänille: nyt on teidän vuoro ja minä kuuntelen. Tunnin verran kävin vuoropuhelua äänien kanssa. Edelleen iltaisin ennen nukkumaan menoa saatan jutella niiden kanssa vähän aikaa.
”Enemmän rikastuttavat kuin vahingoittavat”
Viesti, jota Tomi haluaa välittää, on seuraava: äänien kuuleminen on ominaisuus eikä sairaus.
– Toiset ovat punatukkaisia, toiset tummatukkaisia – toiset kuulevat ääniä, toiset eivät. Vaikka sairastan skitsofreniaa, niin koen, että äänien kuuleminen on osa persoonaani eikä sinänsä sairaus.
– Äänien kuulemiseen liittyy edelleen stigma ja vanhanaikaista ajattelua. Jopa hoitohenkilökunnan keskuudessa ajatellaan, että kun ihminen kuulee ääniä, niin se on ihan sairas ja sen pitää syödä lisää lääkkeitä. Toivottavasti tästä päästäisiin eroon.
Tomilla on yksi pyyntö.
– Älkää pelätkö ihmisiä, jotka kuulevat ääniä. Pitäkää ääniä rikkautena eikä asiana, joka pitäisi poistaa tästä maailmasta. Entisaikoina äänien kuuleminen on ollut paljon yleisempää kuin nykyään. Nykyään äänet peittyvät läppäreihin, kännyköihin ja joka puolelta tulevaan tiedotuspuuroon. Tavallaan äänien kuuleminen on ominaisuus, joka on kadonnut ihmisiltä.
– Olen itse hyväksynyt äänet osaksi elämääni, persoonaani ja arkeani. Ne enemmän rikastuttavat kuin vahingoittavat. Ei mene päivääkään, etten kuulisi ääniä. Jos ne loppuisivat, joutuisin tekemään surutyön, Tomi sanoo.
Kuva: Tomi Pöyryn kotialbumi