Kari Kuuva palaa menneeseen muistoilla, jotka kietoutuvat hänen suosituimpien kappaleidensa ympärille.
Tango Pelargonia
Pelargoniaa ei olisi, ellei Jussi Raittinen olisi innostunut erään rokkisession päätteeksi soittamaan minulle Suomitangon herkullisimpia paloja. Olimme nuoria rokkimiehiä ja nauroimme vedet silmissä, kun Veikko Tuomi, Henry Theel ja Olavi Virta lauloivat sydän vereslihalla lemmen suunnattomista tuskista, kaikesta sellaisesta mikä sinänsä saattoi olla jollekin totisinta totta, mutta kuulosti meidän korvissamme hirmuisen banaalilta ja samalla hillittömän hauskalta.
Ja niin päätin pistää vielä paremmaksi, otin kitaran kainalooni ja pyysin Jussilta kynää sekä paperia. Siinä sitten syntyi puolessa tunnissa laulu, joka tuli muuttamaan loppuelämäni perinpohjaisesti. Oli alkutalvi vuonna 1964.
– Suomen kansan makua ei saa pilkata, sanoi Toivo Kärki kuultuaan lauluni demonauhalta.
– Posketon juttu, sanoi Jaakko Salo kilpailevassa levy-yhtiössä, – tämä tehdään levylle!
Pelargoniasta ei ehkä olisi tullut niin suurta hittiä ja ikivihreää, ellei Rauno Lehtinen olisi ollut studiolla. Hänen oli määrä soittaa kappaleeseen viulusoolo.
Itse olin ajatellut, että laulan lauluni vahvasti karrikoiden ja yliampuen, niinpä olin myös tuuminut että Rane soittaisi viuluosuutensa katusoittajamaisen falskisti. Rane oli kuitenkin toista mieltä. Minun pitäisi laulaa niin kauniisti ja hempeästi kuin vain osaan, ja hän soittaisi soolonsa puhtaasti sekä tyylikkäästi.
