Suoraan seinään (Gegen die Wand)

Turkkilaiset muodostavat Saksan ja Berliinin suurimman etnisen vähemmistön, laajan omalakisen ja -kielisen yhteisön monikulttuurisen sulatusuunin ytimessä. Eikä uuni ole suinkaan sulattanut heitä miedolla lämmöllä: kulttuuriset ja uskonnolliset erot ja yhä voimallisemmin päätään nostava rasismi ovat tehneet siirtolaistilanteesta räjähdysalttiin. Osa tulokkaista haluaa olla saksalaisia, oppia maan tavat ja kielen, ja konservatiivisempi osa puolestaan säilyttää perhekeskeiset traditionsa ja islaminuskonsa. Tämän perustavanlaatuisen ristiriidan keskelle sukeltaa saksanturkkilainen ohjaaja Fatih Akin draamallaan Suoraan seinään, jolla hän ansaitsi tämän vuoden Berliinin Kultaisen karhun.

Cahit Tomruk (Birol Ünel) on neljääkymppiä lähentelevä turkkilaissyntyinen mies, joka rakkaan vaimonsa kuoltua on luovuttanut itsensä huumeiden ja viinan vietäväksi. Täräytettyään itsensä puolihuolimattomasti autolla päin berliiniläistä kiviseinää Cahit joutuu sairaalaan, missä tapaa toisen itsemurhakandin, äärikonservatiivisen perheensä ahdistaman Sibelin (Sibel Kekilli). Ensi töikseen tyttö kysyy, menisikö Cahit hänen kanssaan naimisiin: kulissiliitto maanmiehen kanssa takaisi vapauden suvun kahleista. Aluksi platoninen suhde on kaljaan mieltyneelle ja parturia vieroksuvalle pummille pelkkä rasite, mutta vähitellen kaunis ja lämpöinen nuorinainen työntää itsensä Cahitin sydämeen. Rakkaus toimii ihmelääkkeenä tilanteessa, jossa toivoa ei enää juuri näkynyt.

Vaan kohtalo ei päästä nuortaparia niin vähällä, ja uudet onnettomuudet odottavat ovella. Peruskysymykseksi muodostuu, kuinka menneisyyttään ja taustaansa vastaan taistelevat Cahit ja Sibel reagoivat; ovatko he oppineet jotain, vai toistavatko virheensä yhä uudestaan. Näiden kahden vaikea tie koskettaa ja tulee lähelle, sekä Akinin älykkään käsikirjoituksen että loistavien pääosan esittäjien ansiosta. Uskomattoman muodonmuutoksen rupisesta pultsarista komeaksi taistelijaksi tekevä Birol Ünel pelaa kauniisti yhteen nuoren lahjakkaan Sibel Kekillin kanssa.

Kolmikymppisen Fatih Akinin ohjaus on pullollaan energiaa, jokainen kuva täynnä oikeaa ihmiselämää. Täynnä punaista verta, haisevaa hikeä, pidäkkeetöntä kiimaa ja rikki repiviä lasinsirpaleita. Tässä keikutaan tunnerekisterien äärirajoilla: vaivutaan syvälle tappavaan masennukseen ja kohotaan pilviä hipovaan lemmenhuumaan. Kaikki räjähtää katsojan silmille voimallisena, vastustamattomana ruiskauksena. Moinen intensiteetti tuo mieleen toisen samasta aihepiiristä ammentavan teoksen, E. Kutlug Atamanin mainion indie-leffan Lola und Bilidikid (1999), jossa turkkilaissiirtolaisuuden lisäksi painittiin homouden kanssa.

Suoraan seinään on tärkeä elokuva antaessaan inhimilliset kasvot yhä ajankohtaisemmalle ongelmalle. Mutta yhteiskunnalliselta tasolta se kohoaa myös yleispäteväksi kuvaksi rakkauden voimasta vihaa vastaan.

Teksti: Tuuve Aro
Kuva: Future Film