Suomi nyt: Synkkiä näkymiä taivastellaan, mutta mitään ei tapahdu. Tumput suorina odotellaan.
Odotetaan, että eurokriisi hellittäisi eikä teollisuus menettäisi uskoaan Suomeen. Toivotaan, että työssäkäynti ja tuottavuus lisääntyisivät kuin itsestään vastoin ikätrendejä ja saavutetuista eduista tinkimättä.
Suomi on kovaa poikaa ja tyttöä vaatimaan kulukuria ja julkisen talouden tasapainottamista muilta. Mutta omien silmien avaaminen vääjäämättömälle kehitykselle on jo vaikeampaa.
Maan hallituksen mantrana on ollut julkisen talouden tasapainoon pyrkiminen menoja leikkaamalla ja veroja lisäämällä. Nyt alkaa yhä enemmän kuulua äänenpainoja siihen suuntaan, että kasvusta ja työllisyysasteesta tulisi huolehtia ykkösasiana tai vähintään rinta rinnan. Ei siis saisi säästää ja verottaa niin, ettei talouskasvulle synny tilaa.
Kun tämän vuoden poliittista keskustelua seuraa, on silmiinpistävää, ettei talouselämällä eikä euroalueella ole Suomessa äänenkannattajaa - ei ainakaan sellaista, joka rohkenisi sanoa ääneen jotain muuta kuin mitä uskoo kansalaisten enemmistön haluavan kuulla.
Kuka puolustaisi teollisuutta?
Teollisuus itse kyllä murehtii rikkipäästödirektiiviä, energian hinnan nousua ja kallista raamia koulutuksineen. Mutta onko miehissä tai naisissa tuotu esiin, miksi se euro on meidän taloudelle ja hyvinvoinnille elintärkeä?
Onko tarpeeksi jämäkästi – ilman, että tarvitsee uhkailla – kerrottu, mitä todella saattaa olla edessä, jos teollisuus päättää siirtää tuotantonsa tyystin muualle.
Kuka poliitikko rohkenisi oikeasti sanoa, että tarvitaan myös teollisuuden työpaikkoja? Ja että olemassa olevista työpaikoista on helpompi pitää kiinni kuin luoda kokonaan uusia.