Unelmalle juokseminen ei ole pelkkä harrastus: se on "elämäntaikaa", joka on auttanut läpi vaikeiden aikojen.
Unelma* täyttää pian 55 vuotta. Hän saa voimaa juoksemisesta: harrastus on auttanut yli vaikeiden aikojen.
– Juoksemisessa parasta ovat tuulet, jotka tunnen kasvoillani, tuoksut, joita eri vuodenajat tarjoavat ja luonto, jonka osaksi tunnen itseni juostessani, Unelma kuvaa.
"Tuli sisälläni syttyi ja fiilis täytti minut"
Unelman lapsuus ei ollut helppo. Hän oli perheen toinen lapsi ja ensimmäinen tyttö.
– Mustasukkainen äitini alkoi vihata minua, koska isäni ja ukkini olivat ihastuneita pieneen tyttöön. Jälkeeni syntyneillä siskoillani oli paljon helpompaa, Unelma muistaa.
– Lapsuudenkodissani riideltiin paljon. Minä herkkänä aistin niin hyvän kuin pahan, mutta vahvemmat sisareni osasivat rakentaa muurin itsensä ja pahojen asioiden välille.
Urheilemisen Unelma aloitti seitsemänvuotiaana kouluun mennessään.
– Siellä oli koulun suksia ja välituntilatu. Myöhästyin aina tunnilta kun hiihdin, mutta opettajat olivat ihania, ei minua kamalasti siitä rankaistu.
Juokseminen alkoi lasten välisestä kiusoittelusta koulumatkalla; sitten tuli kestävyysjuoksija Juha "Julma Juha" Väätäinen.
– Elämä ei enää koskaan palannut juoksemattomaan uomaan. Tuli sisälläni syttyi ja fiilis täytti minut, Unelma kuvailee.
"Mieleni ja sää olivat samalla tasolla"
Unelma oli vielä nuori, kun hänet ajettiin pois kotoa. Vähät tavaransa hän kuljetti pahvilaatikossa. Elämä ei ollut helppoa, mutta rakas harrastus säilyi.
– Yritin itsemurhaa ja olin kaksi vuotta sairaalassa. Urheiluvarusteet olivat sänkyni alla ja juoksin päivittäin. Muistan sen vaikeimman kesän, kun meitä oli kuusi nuorta naista. Kesä oli helteinen, mutta me makasimme kuin vanhukset niissä sairaalan kammottavissa sängyissä. Jokaisella oli elämä rakennusvaiheessa, olimme rikki kuka milläkin tavalla. Yksi Eija vieruspediltä nauroi, hän nauroi yötä päivää. Ei häntä oikeasti naurattanut, mutta hän vain nauroi, Unelma muistelee.
