Olisitko valmis tietämään, että esi-isäsi on ollut murhaaja? Sellaistakin voi sukututkijalle selvitä. Todennäköisempää tosin on, etteivät edeltävät polvet ole historiankirjoissa juuri muuta kuin nimiä ja päivämääriä. Löydöksiä jännittävämpää on yleensä etsintä. Vaikka ylittäisi erilaiset sukututkijan kompastuskivet, seinä voi tulla vastaan milloin tahansa.
Suomen Sukututkimusseuran järjestöpäällikkö Jens Nilssonin mielestä sukututkijan ei tarvitse pelätä, että tutkimukseen ryhtymistä joutuisi katumaan. Ei, vaikka omista juurista paljastuisi jotain vähemmän mairittelevaa.
– Jos vaikka kaukainen esi-isä on ollut murhamies, niin eihän se mikään mukava tieto ole, mutta toisaalta se on myös lähtökohtaisesti niin kaukana suvun historiassa, että ei sillä oikein enää ole mitään implikaatiota nykypolven elämään. Niistä tulee helposti sellaisia nuotiotarinoita, Nilsson sanoo.
– Sitä paitsi vaikka suvussa olisi minkälainen rötösherra kaukana, niin yleensä ihmiset ovat siitä hirvittävän mielissään, koska tällaisista poikkeushenkilöistä voi myös saada enemmän tietoa.
Todennäköisesti sukututkija joutuu kuitenkin tyytymään vähempään.
– Usein varsinkin aloitteleva tutkija asettaa sukututkimukselle pikkaisen korkeita odotuksia. Odotetaan, että niistä esivanhemmista löytyisi kauheasti tietoa, varsinkin raflaavaa. Mutta historiallisia asiakirjoja ei ole laadittu sukututkijan iloksi. Sukututkimus kaventuu hyvin helposti nimiluetteloksi ihmisistä, sukulaisuussuhteista, päivämääristä ja paikoista. Lihaa luiden ympärille voi olla aika vaikea saada.
