Sukututkimusbuumi tuli Suomeen 1970-luvulla, eikä se ole sittemmin laantunut.
Päinvastoin kymmenen viime vuoden aikana sukututkimusharrastajien määrä on noussut suuremmaksi kuin koskaan ennen, kertoo Suomen Sukututkimusseuran toiminnanjohtaja P.T. Kuusiluoma.
– Kirkonkirjojen digitoiminen mahdollisti sen, että sukututkimusta voi tehdä omalla tietokoneella sen sijaan, että pitäisi mennä maakunta-arkistoon tai kirjastoon tutkimaan papereita tai pyörittelemään mikrofilmejä. Myös 2010-luvun puolivälissä ilmaantuneilla sukupuupalveluilla ja dna-kartoituksilla on ollut suuri merkitys, Kuusiluoma sanoo.
Eniten sukututkimuksia tekevät 50–70-vuotiaat suomalaiset.
Kuusiluoman mukaan vielä kaksikymmentä vuotta sitten nuoria ei ollut sukututkimuksen piirissä juuri lainkaan.
Nykyään harrastajista löytyy paljon myös alle 40-vuotiaita.
Katso yllä oleva video: Mikä piilee sukututkimuksen suosion kasvun taustalla? Yhä nuoremmat innostuivat sukusalaisuuksien paljastamisesta, kun tietokannat sähköistyivät.
Suomalaiset tekevät ahkerasti dna-testejä
Kuusiluoman mukaan sukututkimusharrastajat voidaan jakaa karkeasti kolmeen osaan.
Suomessa on tuhansia harrastajia, jotka tekevät alkuperäisasiakirjojen avulla omatoimista sukututkimusta – eli käyttävät kirkonkirjoja tai muita lähteitä ja hankkivat sellaista tietoa, jota kukaan muu ei ole vielä minnekään kirjannut.
Suurempi määrä harrastajia tekee sukututkimusta hyödyntämällä tietoja, joita joku muu on jo syöttänyt erilaisiin palveluihin – tällaista sukututkimusta ovat esimerkiksi sukupuupalvelut.
Muun muassa suositussa MyHeritage-nettipalvelussa yksi ihminen voi syöttää palveluun ilmaiseksi jopa 200 henkilöä.
– Kun Suomen kokoisessa maassa suuri määrä ihmisiä pistää tällaiseen palveluun tietoja, sieltä suurella todennäköisyydellä löytää jotakin: ei välttämättä koko sukuaan, mutta jotakin pientä, mikä voi kannustaa jatkamaan tutkimusta pidemmälle, Kuusiluoma kertoo.
Kolmas harrastajaryhmä ovat dna-kartoituksesta innostuneet suomalaiset.
Kuusiluoman mukaan tätä ei voida kuitenkaan varsinaisesti luokitella sukututkimukseksi.
Dna-testi tarjoaa ihmiselle raakadataa ja analyysitietoa hänen perimästään, minkä lisäksi hän saattaa saada listan henkilöistä, joiden kanssa hänellä on yhteistä perimää.
Testi ei kerro tarkempaa tietoa sukulaisuudesta – siihen tarvitaan niin sanottua perinteistä sukututkimusta.
Kuusiluoman mukaan suomalaiset ovat kansainvälisessä vertailussa erityisen ahkeria dna-testien tekijöitä.
– Osa käyttää dna-kartoitusta hyödyksi perinteisen sukututkimuksen rinnalla. Osa taas on kiinnostunut vain kartoituksesta eikä halua viedä tutkimusta pidemmälle.
”Halutaan saada juuret ja olla osa jatkumoa”
Hämeenlinnan Vanajaveden Opiston sukututkimusopettaja Mervi Lampi kertoo, että sukututkimusta lähdetään tekemään puhtaasti mielenkiinnosta.
– Halutaan tuntea yhteenkuuluvuutta, saada juuret, olla osa jatkumoa ja selvittää oman suvun tarina.
Kiinnostus herää usein keski-iässä, kun omat vanhemmat ikääntyvät.
Havahdutaan kyselemään, millaista oli silloin, kun vanhemmat olivat pieniä, ja pyydetään kertomaan asioita, joista ei nuorempana jaksettu kiinnostua.
Lammen mukaan osa sukututkijoista innostuu harrastuksesta, kun jommankumman vanhemman puolelta on jo olemassa jonkun toisen tekemä sukututkimus – silloin herää kiinnostus selvittää myös toisen vanhemman juuria.
Tutkiminen vaatii kärsivällisyyttä
Sukututkimus on yleensä pitkä prosessi.
Yleensä sanotaan, ettei sukututkimus ole koskaan valmis, sillä aina löytyy lisää tutkittavaa, Mervi Lampi huomauttaa.
– Sukututkija tarvitseekin yleensä vain aikaa ja lisää aikaa. Tämä ei ole kärsimättömien ihmisten harrastus.
Lampi suosittelee aloittamaan sukututkimuksen tekemisen kotoa etsimällä vanhoja asiakirjoja, valokuvia ja kirjeitä henkilöistä, joita on tarkoitus ensimmäiseksi tutkia.
Tämän jälkeen olisi hyvä haastatella suvun vanhimpia jäseniä – muistitieto häviää ihmisten mukana, ellei sitä ole tallennettu paperille.
Seuraavaksi voi siirtyä kirkonkirjojen pariin rakentamaan sukututkimuksen runkoa.
Tätä varten sukututkija tarvitsee muun muassa syntymä-, vihki- ja kuolinaikoja.
Lampi kertoo aloittelevien sukututkijoiden olevan usein ymmällään erilaisten säädösten kanssa.
Sukututkimuksen tekemiseen ei kuitenkaan tarvitse pyytää keneltäkään lupaa, ja julkiset asiakirjat ovat kenen tahansa tutkittavissa.
– Kun käsitellään elossa olevien henkilöiden tietoja, on sukututkijan otettava huomioon tietosuojalainsäädännön velvoitteet. Näistä löytyy lisätietoa Suomen Sukututkimusseuran kotisivuilta.