Star Wars Episodi III: Sithin kosto (Star Wars Episode III: The Revenge of the Sith)

Anakinin yksilön tragedia on siis kieltämättä hyvin samaistuttava ja Lucas vetää vaihteen sen verran isolle, että kaverista tulee tarpeeksi paha, jotta sympatiat saadaan takaisin aristokraattisen jäykän jediveljeskunnan leiriin. Kaiken kaikkiaan kiire meinaa tulla, jotta tapahtumat saadaan siihen pisteeseen, josta alkuperäistrologia voi alkaa.

Eniten Star Wars –eepoksen kohdalla ei ole kehittynyt suinkaan kerronnan taito, joka sekin monine säikeineen on vielä Lucasilla hallussa, vaan kuvalliset tehosteet, joita Industrial Light & Magic laittaa tiskiin muutaman triljoonan bitin verran. Elokuva on kieltämättä sitä kuvallista riemusaattoa, josta fantasian ja avaruusoopperan ystävät ovat nähneet märkiä unia jo vuosikymmeniä. Sotatoimet tapahtumien taustalla eri planeetoilla ovat työllistäneet komppanioittain miehiä tietokoneiden äärellä ja lopputulos on silmiä hivelevä. Lucas pitää vielä tehosteet hyvin tarinansa komennossa, joten pelkkä visuaalisuus ei nouse itsetarkoitukseksi.

Samassa yhteydessä tulee mainita myös leikkaus ja äänisuunnittelu, jotka Lucasfilmin guru Ben Burtt on luonut kekseliäästi tavaramerkkimäisen sujuvaksi ja jänteväksi. Säveltäjä John Williams ansaitsee myös hatunnoston koko heksalogiasta - niin loistavaa ja elokuvahistoriaan ikuisesti jäävää hänen työnsä on ollut. Imperiumin marssi lienee pätkä maailman parasta elokuvamusiikkia.

”George, you can type this shit, but you can’t say it.” totesi Harrison Ford aikoinaan. Dialogi ja henkilöohjaus on aina ollut Lucasille kompastuskivi ja parhaiten se on toiminut Imperiumin vastaiskussa, jossa kynäilyn hoiti Lawrence Kasdan ja henkilöohjauksen Irvin Kershner. ”I have a bad feeling about this” ja muut Star Wars –klassikot pamahtavat taas eetteriin myös Sithin kostossa, ja välillä patsastelevaa teatteria saa katsella penkissä vääntelehtien. Toisaalta tönkkö sanailu on osa Star Wars –universumia, joten ottakaa tai jättäkää.

Ottaen huomioon Lucasin siellä täällä viljelemän teatraalisen ylöspanon näyttelijät suoriutuvat urakastaan hyvin. Hayden Christensen on muuttunut vänisevästä teinistä itsevarmaksi nuorukaiseksi, jolla tunteet polttavat rintaa kuin suomifilmin melodraamoissa konsanaan. Ewan McGregor lähentää kuivakkaa huumoriaan viljelevää Obi-Waniaan hienosti kohti Tatooinelle erakoituvaa Sir Alec Guinnessin näköistä papparaista. Natalie Portman puolestaan joutuu luopumaan toiminnallisen Padmén toppiasustaan ja vetämään koltut ja tukkalaitetteet ylleen ja riutua kynttilää molemmista päistä polttavan jedimiehensä raskaana olevana salarakkaana.

Kermat päältä kuorii kuitenkin Ian McDiarmid pahuutensa paljastavana Palpatinena, jonka suostutetteleva tarinointi on silkkaa sopimuspaperiin nimeä tinkaavaa paholaista. Pienemmissä osissa Samuel L. Jackson jäykistelee uskottavan Mace Windun ja Frank Oz tulkitsee rutiinilla digitalisoitua Yodaa, joka on vivahteikkaakkaampi kuin Kloonien hyökkäyksessä.

Uutena pahiksena saadaan nauttia kenraali Grievousin digitaalisesta alienkenraalista, joska yskii rautakeuhkojaan pihalle ja heiluttaa neljää valomiekkaa yhtä aikaa. Myös "kävelevä matto" eli Han Solon tuleva perämies wookiee Chewbacca ujutetetaan tarinaan sodan riepottamalta kotiplaneetaltaan.

Visuaaliselta hengeltään Lucas ja hänen luova armeijansa on saanut Sithin koston hyvin lähelle alkuperäistrilogian aloittavaa Uutta toivoa. Funktionaalinen muotoilu, stormtroopereita muistuttavat kloonisotilaat ja kankean massiiviset sotakoneet luotaavat tietä kohti Imperiumin kulmikasta valtakuntaa. Temaattisesti Lucasin Cannesissa väläyttämä analogia nyky-Amerikkaan tuntuu varsin tarralappumaiselta idealta, vaikka siihen pari repliikkiä ehkä jotenkin saadaan viittaamankin.

Oppi-isänsä Joseph Campbellin myyttien tutkimuksesta varsinaisen tukipilariston ja ikiaikaisen henkäyksen Star Wars –universumiinsa suodattanut Lucas voi olla tyytyväinen kolmen vuosikymmenen urakkaansa – taloudellisen megamenestyksen lisäksi myös taiteellisesti. Tarina pitää otteessaan ja universumi leviää ja vahvistuu katsojan päässä, mikä luo hyvän pohjan myös saagan jatkumiselle sitten vaikka televisiossa – ja uudella Voimalla. Sithin kosto ei ehkä yllä hengeltään alkuperäiskolmikon tasolle, mutta on yhtä kaikki loistava fantasiaseikkailu.

Teksti: Jari Rantala
Kuva: FS Film