Sirkka Turkki oli lapsesta asti haaveillut pääsevänsä maailmalle. Vuosikymmenien kypsyttelyn jälkeen unelma vihdoin toteutui, kun Turkki päätti 1990-luvun loppupuolella lähteä vapaaehtoistyöhön Afrikkaan. Hän päätyi töihin ruandalaiseen sotasairaalaan. Siellä leikkauspöydälle tuotiin verisiä ihmisriepuja, joita Turkin tehtävä oli yrittää pelastaa – ilman lääkärin koulutusta.
Sirkka Turkki ei ollut tehnyt yhtään ulkomaanmatkaa ennen 1990-lukua. Lapsesta asti hän oli haaveillut matkustamisesta vieraisiin kulttuureihin, mutta 21-vuotiaana naimisiin mennyttä Turkkia jarrutti kotielämä. Vuonna 1997 viisikymppinen Turkki otti töistä vuorotteluvapaata ja lähti hutujen ja tutsien sodan keskelle Afrikkaan. Hän luuli lähtevänsä Ruandaan tekemään fysioterapeutin töitä, mutta päätyikin sotasairaalaan.
– Sinne kannettiin sotilaita, joilla oli repaleisia käsiä ja jalkoja. Jouduin tekemään hirveitä asioita. Sen ajatteleminen tekee vieläkin pahaa, en ollut aiemmin ollut veren kanssa tekemisissä, Sirkka Turkki kertoo.
Turkki joutui tekemään leikkauksia sodassa haavoittuneille potilaille, vaikka hänellä ei ollut työhön oikeanlaista koulutusta. Lisäksi hän hoiti palovammoja saaneita lapsia ja toimi kätilönä. Syynä oli se, ettei pestiin ollut olemassa ketään sopivampaa.
– Ajattelin niin, että teen parhaani. Ei ollut ketään muutakaan, joka olisi pystynyt siihen. Rauhoitin itseäni laulamalla, lauloin koko ajan, kun tein potilaisiin viiltoja.
Lasten kuolemat olivat pahimpia
Työ oli erittäin rankkaa. Turkki pyörtyi kolme kertaa työskennellessään sotasairaalassa. Kerran silmissä sumentui, kun yksi sotilaista ryhtyi hosumaan kiväärin kanssa. Turkki pelkäsi pyssyä, mutta ei auttanut kuin ryhdistäytyä ja jatkaa hommia. Sotilaiden lisäksi Turkki joutui näkemään myös pahasti loukkaantuneita lapsia.
