Miltä tuntuu, kun oma lapsi sairastuu mielenterveyshäiriöön, eikä apua tahdo saada mistään, syyllistämistä senkin edestä? Seija Järvinen kertoo Studio55.fille perheensä tarinan.
Seija Järvinen tajusi jo varhain, että hänen pojassaan oli jotain epätavallista. Mutta mitä tarkkaan ottaen, sitä oli tuolloin vaikea sanoa.
Jyrki oli lapsesta asti matemaattisesti ja musiikillisesti huomattavan lahjakas. Lukioaikana nuorimies nousi myös tyttöjen suosioon. Moni nuorukainen olisi ottanut tilanteesta ilon irti.
− Jyrki vetäytyi. Hän valvoi yöt ja näki painajaisunia. Myöhemmin kuulin, että poikani nuoruus on kuin kuvaus skitsofrenian kehittymisestä, Seija sanoo.
Psykoosi
Vaikeuksistaan huolimatta lahjakas poika alkoi opiskella Sibelius-Akatemiassa viulunsoittoa. Vuonna 1976 opintoja oli takana kaksi vuotta, kun tilanne kärjistyi. Jyrki vaipui psykoosiin.
Äidin hätä vaihtui hetkessä leijonaemon reaktioon: pojalle on saatava apua! Seija järjesti Jyrkin alansa huipun psykiatrin vastaanotolle.
− Odotin, että hän ottaa minuun yhteyttä, jotta voimme puhua tilanteesta. Kun lopulta sain hänet kiinni, hän karjaisi, ettei halua olla missään tekemisissä äidin kanssa ja paiskasi puhelimen kiinni, Seija kertaa yhä tyrmistyneenä.
Tästä alkoi raskas aika, joka nostaa yhä tunteet pintaan. Jyrki jatkoi opiskeluja ja asui yhä kotona. Huoli omasta lapsesta ajoi Seijan epätoivon partaalle.
− Kun Jyrki alkoi sairastua tosissaan, hän jätti minulle lapun, jossa luki "äiti, olet tappanut Jeesuksen". Hyppäsin ilmaan. Hyvä Jumala, mitä Jyrkin aivoissa tapahtuu!
Mielisairaalaan
Vuonna 1980 Jyrki sai opintonsa päätökseen ja paikan Lappi-kvartetin ykkösviulustina Rovaniemeltä. Romahdus tapahtui kaksi kuukautta pohjoiseen muutos jälkeen. Jyrki otettiin sisään mielisairaalaan.
Tutkimusten myötä diagnoosiksi tuli skitsofrenia. Myös äidin roolille löytyi nimitys: syypää kaikkeen.
Te olette pakottaneet hakkaamalla Jyrkin soittamaan viulua, kuului yksi syytteistä. Kun viuluterapeutti todisti väitteen vääräksi, kuvaus vaihtui ylihuolehtivaksi äidiksi.
− Se oli jotain kamalaa. Jyrkiä myös pompoteltiin Hesperian ja Nikkilän väliä ees taas. Hän sai raivokohtauksia, ja hänet pantiin aina suljetulle osastolle, Seija kertoo poikansa kohtelusta.
Sairaalasta heitteille
Pompottelua ehti kestää yksitoista vuotta, kun tapahtui käänne, jota Seija ei tule koskaan ymmärtämään. Hän oli juuri kotiutunut kymmenen päivän Rooman-matkalta, kun puhelin soi. Jyrkin sisko kertoi, että veli oli ilmestynyt hänen luokseen ja ilmoittanut pärjäävänsä tästä eteenpäin omillaan.
Omillaan, Jyrki! Seija ryntäsi kauhistuneena Hesperiaan.
− Siellä minulle ilmoitettiin, että Jyrkiltä oli kysytty, haluaako hän lähteä pois sairaalasta. Jyrki halusi ja oli vakuuttanut selviävänsä.
Seija löysi poikansa alkoholistien asuntolasta. Hyvä luoja, ei tällainen ihminen kuulu tänne, kauhistelivat ohjaajatkin.
− Tuolloin, vuonna 1991, mielisairaalat tyhjennettiin. Samalla myös Jyrki tyrkättiin kirjaimellisesti kadulle. Meille omaisille ei ilmoitettu mitään.
Seija oli pattitilanteessa. Ammattiapua tarvitsevan pojan paikka ei ollut kotona. Seuraavat kolme vuotta Jyrki ajelehti miesten asuntolasta toiseen.
− Virallisesti Jyrki oli avohoidossa. Tämä tarkoitti asuntoloita, joissa vankilasta tulleet hallitsivat markkinoita, seuraavana alkoholistit, ja pahnan pohjimmaisena mieleltään sairastuneet, Seija kuvaa.
Epätoivo ajoi toimimaan
Yksi lamaantuu järkyttävässä tilanteessa. Seijan kohdalla raastava hätä omasta lapsesta potkaisi liikkeelle toimimaan.
Seija alkoi perehtyä asuntolapolitiikkaan; kyseli väsymättä, painosti viranomaisia. 1994 peräänantamattoman työn tulos konkretisoitui. Mielenterveysongelmaisille miehille tarkoitettu Alvi-koti aloitti toimintansa.
− Sain itse valita todella hyvät ohjaajat, joiden kanssa syntyi vahva yhteistyö. Vihdoin Jyrki oli turvassa.
Kun tieto Alvi-kodista kantautui Hesperian psykiatrien korviin, Seijalta tiedustettiin, jaksaisiko hän perustaa samanlaisen myös naisille. Jaksan, jos minun ei tarvitse enää tapella rahasta, Seija vastasi empimättä.
Vuonna 1996 aukesi naisskitsofrenikoille tarkoitettu Elvi-koti. Myöhemmin syntyi vielä kolme muuta paikkaa.
Suru iskee yhä
Seija muistaa yhä kivikuorman, joka laskeutui hänen harteilleen Jyrkin sairastuttua. 35 vuotta sitten äiti ajatteli, ettei paino häviä koskaan.
− Se on yhä totta. Pari kolme kertaa vuodessa iskee kamala suru siitä, ettei oma lapsi saa elää normaalia elämää.
Verrattain hyvin Jyrkin, 55, asiat tänä päivänä kuitenkin ovat. Hän viihtyy Mäkikodissa ja soittaa yhä viulua.
− Itse olen 80-vuotias. Miten moni ikäiseni äiti on kuollut sydäninfarktiin, tuskaan ja häpeään, Seija sanoo ja tiedostaa olevansa onnekas.
Studio55.fi/Jenni Kokkonen
Onko sinulla tarina kerrottavanasi?
Studio55.fi etsii jatkuvasti mielenkiintoisia tarinoita netissä kerrottavakseen ja kannustukseksi muille vaikeassa elämäntilanteessa eläville. Oletko selvinnyt vaikeasta sairaudesta tai onko tuttavallasi takanaan aivan huikea elämä eriskummallisine sattumuksineen? Myös pienempien ja suurempien järjestöjen teot ja muiden hyväksi toimivat aktiiviset ihmiset kiinnostavat meitä.
Ota meihin yhteyttä, niin ehkä kerromme studio55:läisille juuri sinun selviytymistarinasi. Lähetä tarinasi lomakkeen kautta tai sähköpostilla osoitteeseen studio55(at)mtv3.fi. Korvaathan osoitekentässä (at)-kohdan @-merkillä.