USA 2007. Ohjaus ja käsikirjoitus: Marc Lawrence. Kuvaus: Xavier Pérez Grobet. Leikkaus: Susan E. Morse. Tuotanto: Martin Shafer, Liz Glotzer. Pääosissa: Hugh Grant, Drew Barrymore. Kesto: 106 min. Levittäjä: Sandrew Metronome.
Elokuva alkaa fiktiivisen Pop!-yhtyeen musiikkivideolla Pop Goes to My Heart. Biisin lisäksi muusikoiden pukeutuminen, teennäinen elehdintä, kankeat tanssikuviot ja hallitsevat syntetisaattorit muodostavat täydellisen kopion tyypillisestä 80-luvun musavideosta, joka on sekoitus Whamia ja Human Leaguea. Toinen yhtyeen solisteista on Hugh Grantin näyttelemä Alex Fletcher, jolle on käynyt samoin kuin Whamin Andrew Ridgeleylle: harva muistaa häntä enää.
Musiikkivideosta leikataan nykyaikaan, jossa ikääntynyt ex-tähti joutuu tyytymään keikkoihin huvipuistoissa, maatalousnäyttelyissä ja 80-luvun nostalgiaa haikailevissa tilaisuuksissa. Sinnikkään managerin ja rojaltien avulla mies kykenee yhä asumaan Manhattanilla ja pitämällä palkattua kukkien kastelijaa.
Kun itämaiseen mystiikkaan hurahtanut seksikäs teinitähti Cora Corman haluaa Alexin säveltävän hänelle kappaleen, muusikon comeback näyttää vihdoin mahdolliselta. Aikaa kappaleen työstämiseen on tietysti vain muutamia päiviä, mutta Alex on valmis yritykseen, kunhan vain jostain löytyisi osaava sanoittaja. Kuinka ollakaan, viherkasvien hoitaja on sattumoisin valinnut sijaisekseen Sophie Fisherin (Drew Barrymore), kirjallisesti lahjakkaan nuoren naisen. Tämän murskattua itsetuntoa täytyy kuitenkin pönkittää ennen kuin hedelmällinen yhteistyö Alexin kanssa voi alkaa. Ja hyvä yhteistyö johtaa romanttisessa komediassa väistämättä rakkauteen.
Jos ei satu pitämään Hugh Grantista, tuskin pitää myöskään tästä elokuvasta, sillä Grant on tuttuine maneereineen samanlainen kuin aina. Mutta jos Grantia sietää, voi todeta, että hän taitaa koomisen ajoituksen ja on kertakaikkisen mainio ikääntyneenä popparina, jonka lonkat eivät enää kestä samoja lavaliikkeitä kuin nuorena. Grantin Alexissa on myös itseironiaa. Lisäksi hän laulaa elokuvassa itse ja vieläpä varsin hyvin. Drew Barrymore on sopivasti herttainen ja kahjo, joskin ikäero Grantiin tuntuu tarinan alussa liian suurelta. Mutta näyttelijöiden hyvä yhteispeli saa asian pian unohtumaan. Sophien kiinnostusta vanhempiin miehiin korostetaan vielä traumaattisesti päättyneellä suhteella oman kirjallisuuden professorin kanssa.