Heta asui elämänsä ensimmäiset vuodet mummonsa hoivissa luullen tätä omaksi äidikseen. Todellisuudessa hän oli lopputulos kielletystä suhteesta, saksalaissotilaan tytär. Isättömyys ja äidin välinpitämättömyys tytärtään kohtaan jättivät arvet, joiden paraneminen on kestänyt monia vuosikymmeniä.
– Tiedän edelleen isästäni hyvin vähän, Heta, 68, huokaa.
– Isäni on ollut meidän perheen suuri salaisuus, hänestä on aina vaiettu.
Lapin sodan aikana ystävistä tuli vihollisia, eikä äidin lyhyttä suhdetta saksalaiseen sotilaaseen katsottu ollenkaan hyvällä. Heta kertoo kuulleensa ensimmäisen kerran äidistään naapurinlapsilta ollessaan arviolta kahdeksan vuotta vanha. Ennen tätä Heta oli kutsunut mummoaan äidiksi tietämättä asian oikeaa laitaa.
– Lähinnä se oli semmoista lasten välistä naljailua ja huutelua, enkä aluksi ymmärtänyt ollenkaan mistä he puhuivat. Minulle mummo oli ollut kuin äiti, Heta huokaa.
Heta muistaa nähneensä noin 12-vuotiaana valokuvan isästään. Kun hän myöhemmin olisi halunnut kuvan itselleen muistoksi, äiti sanoi isäpuolen repineen sen. Hetan sisko kuitenkin löysi valokuvan vain muutama kuukausi sitten tutkiessaan äidin vanhoja tavaroita.
Suunnaton häpeä
– Perheessämme oli aivan liian paljon salattuja asioita, Heta sanoo.
– Siihen aikaan vaikeista asioista ei vain yksinkertaisesti puhuttu.
Heta piti tätiään ja enoaan sisaruksinaan. Mummoaan hän kutsui äidiksi, sillä tämä oli pitänyt Hetasta huolta niin kauan
kuin hän jaksaa muistaa. Kun totuus vanhemmista vihdoin paljastui, Heta sanoo päällimmäisen tunteen olleen suuri, käsittämätön häpeä. Kun äiti vihdoin tuli tapaamaan tytärtään, oli tunnelma todella omituinen.
– Tunsin olevani vieras, seisoin yksin nurkassa ja katselin kuinka äitini istui pöydässä uuden miehensä kanssa.
Heta sanoo, ettei äiti koskaan suhtautunut häneen rakastavasti. Käytös oli alun alkaen kylmäkiskoista. Äiti ei myöskään kertonut Hetalle tämän isästä mitään. Muutaman kuukauden päästä ensitapaamisesta Heta muutti äitinsä ja tämän miehen, uuden isäpuolensa luokse asumaan.
– En tuntenut oloani ollenkaan kotoisaksi, joten vietin kaiken mahdollisen ajan mummon luona. Mummola oli minun kotini, Heta sanoo surullisesti.
Vieraita ihmisiä omassa kodissa
Hetan suhde mummoon ei siis muuttunut lainkaan, vaikka asuinpaikka siirtyikin turvallisesta kodista vieraaseen paikkaan. Suhde äitiin ei muuton myötä muuttunut positiivisempaan suuntaan, ainakaan heti.
– Puhuin hänestä etunimellä kunnes velipuoleni syntyi. Sisarusten syntymän myötä oli minullekin helpompaa alkaa sanoa häntä äidiksi.
Hetan äiti synnytti vielä neljä lasta uudelle miehelleen. Hetan mielestä äidin käyttäytyminen "uusia" lapsia kohtaan oli aivan erilaista kuin miten äiti kohteli häntä. Heta viihtyikin mieluiten omissa oloissaan, rakensi pilvilinnoja ja eli omassa satumaassaan.
– Olin näkymätön niin kauan, kunnes äiti tarvitsi minua esimerkiksi vahtimaan pienimpiä sisaruksia. Muuten olin vieraiden ihmisten ympäröimä omassa kodissani.
Vaikka Hetaa kohdeltiin henkisesti todella huonosti, hän yritti parhaansa mukaan saada ajatukset pois epämukavasta perhe-elämästään.
– Pääsin pakenemaan omaan ajatusmaailmaani, jossa pystyin vakuuttamaan itselleni, että kaikki on hyvin.
Suru, ei katkeruus
Vanhemmiten Heta on oppinut ymmärtämään äitiään. Ajat ovat muuttuneet.
– Meillä ei ollut oikeastaan kunnollista äiti–tytär-suhdetta. Olimme enemmänkin sisaruksia.
Hetan äidillä oli ollut vaikea elämä ennen Hetan syntymistä. Myös äidinisän käytös on Hetan mielestä tärkeä osatekijä.
– Äitini oli hänelle kaikki kaikessa, oma prinsessa. Suhde saksalaiseen ei ollut ollenkaan hyväksyttävää, ja koska minä olin todiste siitä, isoisä ei sietänyt minua silmissään.
Hetan ja äidin välit jäivät kuitenkin, loppujen lopuksi, toverillisiksi. Kauna jota Heta tunsi, oli loppua kohden kadonnut eikä aihe ollut niin kipeä kuin aikaisemmin.
– Päällimmäisenä tunteena on katkeruuden sijaan suru.
Mahdollisista saksalaisista sukulaisista Heta on äärimmäisen kiinnostunut. Valokuvassa, jonka hän nuorena näki, on isän sodanaikainen osoite. Hetalle on aikoinaan kerrottu, että isä kuoli rintamalla.
– Haluaisin kuulla isäni tarinan.
Onko sinulla tarina kerrottavanasi?
Studio55 etsii jatkuvasti mielenkiintoisia tarinoita netissä kerrottavakseen ja kannustukseksi muille vaikeassa elämäntilanteessa eläville. Oletko selvinnyt vaikeasta sairaudesta tai onko tuttavallasi takanaan aivan huikea elämä eriskummallisine sattumuksineen? Myös pienempien ja suurempien järjestöjen teot ja muiden hyväksi toimivat aktiiviset ihmiset kiinnostavat meitä.
Ota meihin yhteyttä, niin ehkä kerromme Studio55:läisille juuri sinun selviytymistarinasi. Lähetä sähköpostia osoitteeseen studio55(at)mtv3.fi. Korvaathan osoitekentässä (at)-kohdan @-merkillä.
Tutustu myös Maikkarin Kadonneen jäljillä -sivuihin.