Suomi 1997. Ohjaus ja käsikirjoitus: Jarmo Lampela. Kuvaus: Harri Räty. Leikkaus: Kimmo Taavila. Lavastus: Anne Karttunen. Äänisuunnittelu: Pekka Karjalainen. Musiikki: Petri Nieminen, Sub Urban Tribe, Cool Sheiks, Mojo Zombie Blues. Tuotanto: Mika Ritalahti. Pääosissa: Joonas Bragge, Arttu Kapulainen, Pihla Penttinen, Kati Outinen, Ilkka Koivula, Pekka Valkeejärvi, Sakari Korhonen, Jyri Ojansivu, Irja Matikainen, Ecco von der Westermark.
Jarmo Lampelan esikoisohjaus Sairaan kaunis maailma tekee kunnianhimoisen tripin kaupunkilaisnuorten marginaaliseen maailmaan ja onnistuukin varsin mainiosti. Tarina ei tavoittele taivaita ja nuorten kieli on kääntynyt kankaalle aitona, mikä korostaa leffan realistisia ulottuvuuksia ja tekee hommasta kohderyhmänsä lisäksi varttuneemmillekin mielenkiintoista katsottavaa.
Sairaan kaunis maailma kertoo kolmen teini-ikäisen nuoren elämänmenosta kesäisessä pääkaupungissa. Ippe (Bragge) ja Papu (Kapulainen) joutuvat vaikeuksiin huumevälittäjänsä Kallen (Koivula) kanssa. Pikkurikokset eivät tuo tarpeeksi pätäkkää, jotta velaksi vedetyt spiidit ja pilvet tulisivat kuitatuiksi. Kaksikko saa seuraa elämäänsä Köpiksen jälkeen kokoon kursivasta Miasta (Penttinen) ja teiniromanssikin alkaa orastaa. Lopulta tilanne vie kolmikon Tukholmaan hakemaan Kallelle ecstasy-arkkeja, joiden kohtalo määrääkin sitten kantajiensa vastaavan...
Lampela ansaitsee kauniin kiitoksen syvällisestä tutkimustyöstään nuorten parista, mikä on poikinut elokuvaan elävän dialogin. Nuorten oma kieli on siirtynyt ihailtavasti kankaalle; vitut vilkkuvat välimerkkeinä eivätkä henkilöt ala yhtäkkiä pulputella teatterimaista metaforiikkaa. Aikuisnäyttelijät sitten tuppaavatkin olevan vaikeuksissa kielenkäyttönsä kanssa, mutta keskeisiä osia esittävät Koivula ja Kati Outinen klaaraavat onneksi puheenpartensa uskottavuuden.
Lampelan elokuva vertautuu väkisinkin Larry Clarkin kohupätkään Kids, mutta se toimii kuitenkin erilaisista lähtökohdista. Lampela ei ryhdy vatvomaan nuorten sukupuolielämää, mikä taas oli Kidsin kantava voima. Juonellinen yhtenäisyys rakentaa lisäksi Sairaan kaunista maailmaa tuttuihin elokuvakonventioihin, joita kuitenkin elävöittää rohkea kuvan ja äänen käyttö. Kidsin dokumentaarisuuden vastapainoksi SKM:ssa nähdään paljon kantikkaita kuvakulmia ja kuullaan jälkiäänitettyjä repliikkejä.
Tekijät saarnaavat sisäänrakennetun opetuksen poisjättämistä elokuvastaan ja antavat tilaa katsojien tulkinnalle. Kannottoa kuitenkin edustaa elokuvan optimistinen loppu, jossa paha saa taas palkkansa ja nuorien eteen aukeaa uudet valoisammat raiteet. Kidsin karmea loppuherätys etsii Sairaan kauniissa maailmassa vienommat ja ikäänkuin henkilöidensä älykkyyksiä peilaavat sävelensä.