( J Records / BMG 2004)
Vanhan raspikurkun uusin viihdepläjäys meni heti ilmestyttyään Billboardin albumilistan ykköseksi. Levyn myötä Stewart on listan kärjessä ensimmäistä kertaa urallaan. Entinen rokkikukko menestyy siis mainiosti ikivihreitä viihdeklassikoita tulkitsevana ”croonerina” Frank Sinatran, Dean Martinin ja Nat King Colen malliin.
Levyn soidessa Stewart on helppo kuvitella nuhjuisentyylikkääseen yökerhoon laulamaan baarijakkaralla istuen, viskilasi vierellään pianon päällä, tupakka kädessään savuten. Hänen äänensä on yhä hyvässä kunnossa. Se on käheä, mutta kantaa hyvin korkeatkin kohdat. Viskinjuojan santapaperiääni luo toimivan vastakohdan hempeisiin ja samettisiin pianon ja jousien johtamiin taustoihin.
Musiikki on sitä mitä hyvän viihteen pitääkin. Hyvin tehtyä, viihdyttävää ja kaunista. Sävelmistö on samaa valikoimaa amerikkalaisesta klassikkolaulukirjasta kuin Stewartin Songbook-sarjan kahdella aikaisemmallakin osalla. Gershwinien, Cole Porterin ja kumppaneiden 1900-luvun helmissä on riittänyt lauluja täysipainoiseen kolmanteen osaan. Päätösraidaksi sentään on otettu englantilainen viihdebravuuri.
Stewartin tulkinnoissa kuuluu hänen suuren esikuvansa, gospelin, bluesin ja soulin kautta viihteeseen vaihtaneen Sam Cooken vaikutus. Mistään matkimisesta ei silti ole kyse vaan miesten äänissä sekä tulkintatyyleissä on samaa ja Stewart jatkaa Cooken perinnettä tämän esimerkkiä kunnioittaen.