Jalkapallo on maailman rakastetuin laji, ja sen MM-kisat maailman suurin urheilutapahtuma. Se kokoaa taas miljardit katsojat, noin puolet maapallon väestöstä, tv-ruutujen äärelle. Myös minut. Melkoinen kattavuus kuukauden mittaisille turnajaisille, joissa 22 miestä vuorollaan potkii pyöreää esinettä 90 minuuttia kerrallaan, kirjoittaa Raakel Lignell kolumnissaan.
Futisfanitukseni on suhteellisen tuore harrastus. Ajauduin olosuhteiden pakosta seuraamaan MM-kisoja vuonna 2002.
Osa lapsista harrasti jalkapalloa, kisat oli kuulemma kertakaikkisen pakko nähdä, ja kesämökin sisätilojen rajallisuuden vuoksi ei kisakatsomoa päässyt karkuun.
Tuolloin toteutui kaksi karttelemaani asiaa: television tuominen mökille sekä penkkiurheilu. Siihen saakka olimme tietoisesti eläneet kesät ilman telkkaria, enkä ollut minkään urheilulajin seuraaja.
"Ensin heitimme typeriä kommentteja pelaajien ulkoisista avuista"
Tuon kisan aikana kiinnostukseni kuitenkin alkoi kyteä. Ensin vastaavassa tilanteessa olevien eli puoliväkisin katsomaan joutuneiden naisystävien viestiringin kesken heitettiin enemmän ja vähemmän typeriä kommentteja pelaajien ulkoisista avuista, kunkin suosikkijoukkue muodostui juurikin näistä lähtökohdista käsin.
Aloin seurata yksilöitä, kiinnostuin persoonista, pelityylistä, pikkuhiljaa myös joukkueiden dynamiikasta. Opin säännöt, nauroin prinsessaelkeille, filmaamiselle ja millimetrin tarkoille frisyyreille.
Kiiltokuvapojat tai yksitoikkoisen varmat, vaikkakin taitavat, pelaajat eivät kiehtoneet, täytyi olla jokin kiinnostava särö persoonassa ja pelityylissä.