Jalkapallo on maailman rakastetuin laji, ja sen MM-kisat maailman suurin urheilutapahtuma. Se kokoaa taas miljardit katsojat, noin puolet maapallon väestöstä, tv-ruutujen äärelle. Myös minut. Melkoinen kattavuus kuukauden mittaisille turnajaisille, joissa 22 miestä vuorollaan potkii pyöreää esinettä 90 minuuttia kerrallaan, kirjoittaa Raakel Lignell kolumnissaan.
Futisfanitukseni on suhteellisen tuore harrastus. Ajauduin olosuhteiden pakosta seuraamaan MM-kisoja vuonna 2002.
Osa lapsista harrasti jalkapalloa, kisat oli kuulemma kertakaikkisen pakko nähdä, ja kesämökin sisätilojen rajallisuuden vuoksi ei kisakatsomoa päässyt karkuun.
Tuolloin toteutui kaksi karttelemaani asiaa: television tuominen mökille sekä penkkiurheilu. Siihen saakka olimme tietoisesti eläneet kesät ilman telkkaria, enkä ollut minkään urheilulajin seuraaja.
"Ensin heitimme typeriä kommentteja pelaajien ulkoisista avuista"
Tuon kisan aikana kiinnostukseni kuitenkin alkoi kyteä. Ensin vastaavassa tilanteessa olevien eli puoliväkisin katsomaan joutuneiden naisystävien viestiringin kesken heitettiin enemmän ja vähemmän typeriä kommentteja pelaajien ulkoisista avuista, kunkin suosikkijoukkue muodostui juurikin näistä lähtökohdista käsin.
Aloin seurata yksilöitä, kiinnostuin persoonista, pelityylistä, pikkuhiljaa myös joukkueiden dynamiikasta. Opin säännöt, nauroin prinsessaelkeille, filmaamiselle ja millimetrin tarkoille frisyyreille.
Kiiltokuvapojat tai yksitoikkoisen varmat, vaikkakin taitavat, pelaajat eivät kiehtoneet, täytyi olla jokin kiinnostava särö persoonassa ja pelityylissä.
Tajusin seuraavani otteluita kuin teatteriesitystä: on roolit, on sankareita, on roistoja, on statisteja, tarvitaan yllätyksiä ja vastavoimia sekä yleisö.
"Rakastuin Zlatanin käsittämättömiin möläytyksiin"
Ei riitä, että on virheetön, on tarjottava tunteita, intohimoa ja elämyksiä. Tähän loveen iski Zlatan Ibrahimovic täydellisesti.
Rakastuin Zlatanin taituruuden ohella arvaamattomuuteen, röyhkeyteen ja käsittämättömiin möläytyksiin.
Vain idiootti laukoisi moisia lausahduksia. Mutta idiootti ei pystyisi pelaamaan jalkapalloa kuten Zlatan pelaa.
Nautin, kun joku voi olla niin hävytön ja vähät välittää korrektiuden koodistosta. Sain toivomaani säröä koko rahalla.
Luettuani Zlatanin elämäkerran, ymmärsin enemmän, mistä aineksista moinen cocktail olikaan sekoitettu. Ilman intohimoa jalkapalloon olisi Zlatan, kuten miljoonat muut pojat ja myös yhä useammin tytöt, herra ties missä.
"Koin pienen kuoleman, mitä tässä nyt enää on seurattavaa"
Jos jalkapallofanitus pahimmillaan lähentelee kiihkouskovaisuutta, voi sen kannustava ja innostava vaikutus kasvuikäisille nuorille toimia parempana pelastajana ja toivon lähteenä kuin mikään luostarikoulu ikinä.
Zlatanin myötä Ruotsin joukkueen fanitukseni ylsi vuosien saatossa yllättäen asteelle, jossa löysin itseni mököttämästä pari päivää, kun joukkue tippui jatkosta. Koin pienen kuoleman, mitä tässä nyt enää olisi seurattavaa…
Nykyään katson arvokisat, oli Ruotsi mukana tai ei. Samapa tuo, Zlatan on nyt poissa, riemastuttamassa amerikkalaisia niin pelillään kuin suurella egollaan.
"Nyt pystyn nauttimaan ottelusta kuin ottelusta"
Zlatan itse kehotti maanmiehiään nauttimaan näistä MM-kisoista, koska kukaan ei odottaisi Ruotsilta mitään ilman häntä. ”Nauttikaa vain. Ei paineita, koska en ole siellä.”
Tämä oli takuuvarmaa, rakastettavan ja raivostuttavan röyhkeää Zlatania.
Voitokkaasti nautti Ruotsi ensimmäisestä ottelustaan, ja tänään jännitetään, miten nautinnolliseksi taistelu Saksaa vastaan kääntyy.
Nyt, ilman Zlatania, pystyn nauttimaan lähes ottelusta kuin ottelusta. Zlatan meni, jalkapallo jäi. Uusia sankareita syntyy ja heistäkin kasvaa legendoja. Silti elämässäni on vain yksi Zlatan.