Kun muutama viikko sitten lanseerattiin Raaseporissa sijaitseva Super She Island – kansainvälinen lomasaari vain naisille, kavahdin. Ensimmäinen ajatus oli, että pelkkiä naisia, apua. Karkuun! Siitä olisi rentous ja leppoisuus kaukana, kirjoittaa MTV Uutisten kolumnisti Raakel Lignell.
Miksi reagoin niin vahvasti?
Tyttöjen pelit, supinat, juonittelut, selän takana ilmeilyt ja klikit lienevät jokaiselle tuttu juttu. Liittoudutaan tietyllä porukalla ja jäädytetään ulkopuolelle joku, josta juorutaan, jonka sanomisia ja tekemisiä vääristellään ja jonka olemusta panetellaan. Ja samalla sabotoidaan myös mahdollisuudet muihin kaverisuhteisiin. Ja yleensä niin, etteivät aikuiset pääse hommasta perille. Lahjakasta ja taitavaa sinänsä, manipuloinnin oppikoulussa. Mutta raivostuttavaa, epäreilua ja kuluttavaa. Kaikille.
Miten nämä kiusan kohteet valikoituvat? Kai mahdotonta analysoida. Mikä tahansa poikkeama riittää. Jos sellaista ei löydy, se voidaan keksiä.
Lapsena olin sorsinnan kohde
Itse olin lapsena mitä parhain sorsinnan kohde. Suorastaan huutomerkki. Soitin viulua ja pianoa, lauloin, olin helluntailaisperheen lapsi, jonka vanhemmat pitivät koululla kerhoa viikoittain. Olin surkea kaikessa liikunnassa, kuljin ompelijaisoäidin tekemissä vaatteissa, en saanut ala-asteella oikeita farkkuja, asuin omakotialueella enkä koulun viereisessä kerrostalolähiössä. Yksikin näistä syistä olisi riittänyt pilkan juureksi. Kyllä pojatkin alkuun huutelivat ja tönivät. Kunnes aloin antaa takaisin. Seurasi hyväksyntä pojilta, mutta vielä jäätävämpää kohtelua tytöiltä. En näet osannut poikienkaan kanssa olla tyttöjen normiston mukaisesti - kikatella, punastella, juosta karkuun.
Poikien kanssa oli suoraviivaista. Jos joku joskus urputti, mottasin ja se oli sillä hyvä. Opettaja otti tästä ilon irti ja istutti meikäläisen mahdottomimpien mölyapinoiden väliin, koska sain heidät edes hetkeksi hiljaiseksi puupenaalin iskulla. Ehkei kovin päivänvaloa kestävä järjestely. Tyttöjen kanssa en koskaan oppinut pelaamaan. Meni maku edes yrittää.
Tähän omaan haavaani siis iski tuo naisten retriittisaari. Saahan sitä matkailla missä porukoissa haluaa ja hatunnoston paikka saaren hankkineelle ja remontoineelle daamille. Ymmärrän, että voi olla helpottavaa saunoa ja polskia meressä ilman miesten katseita. Mutta entäs ne muiden naisten katseet? Eivät ne välttämättä aina ole niin hyväksyviä, kannustavia ja voimaannuttavia.
Millaisia suomalaisista naisista on kasvamassa?
Helsingin Sanomien tiedeartikkelissa käsiteltiin kuningatarmehiläissyndroomaa. Käsite on ollut psykologiassa 1970-luvulta lähtien. Puhutaan siis naisten harjoittamasta toisten naisten johdonmukaisesta syrjinnästä.
Amerikkalaistutkimuksessa havaittiin, että johtoasemassa olevat naiset suhtautuivat vaativammin ja tylymmin nimenomaan naispuolisiin alaisiinsa. Ja että naiset kokevat asiatonta kohtelua useammin toisilta naisilta kuin miehiltä. Eli naiset ovat tylympiä toisilleen kuin miehille ja kuin miehet naisille. Kuningatarmehiläisen syndrooma on kuitenkin kiistelty ilmiö. Kaikki tutkimukset eivät sitä tue.
Mietin myös, että amerikkalainen nainen on varmasti melko erilainen kuin suomalainen nainen. Haluan uskoa, että suomalainen nainen on useimmiten tervehenkinen ja suoraselkäinen. Tosin ei ehkä kovin kauan. Kasvava sukupolvi on varttunut tv-kanavat vallanneiden tosi-tv-sarjojen äärellä. Näiden sarjojen kantavana teemana ovat häpäisy, nolaus, pettäminen ja juonittelu.
Sukupuoli ei määrittele ihmisen julmuutta
Oman työhistoriani aikana olen pari kertaa kaivanut puukon selästäni varsin syvältä. Ne heitot olivat lähtöisin miehiltä. Pari keveämpää hipaisua naisilta. En pysty uskomaan nais-mieskategorioihin tässä yhteydessä. Julmuutta valitettavasti ihmisistä löytyy, eikä se ole mitattavissa sukupuolijanalla.
Monelle naiselle taitaa olla ominaista tulkita ja aistia ympäristön tarpeita. Puolison, lasten ja lemmikkieläintenkin. Olisiko osa tästä vainuamisesta siirtynyt turhankin kanssa työelämään? Että jokaista pilkkua, sivulausetta ja ilmettä herkästi analysoidaan ja varsinkin otetaan itseen, vaikkei asialla olisi mitään tekemistä kyseisen tulkitsijan kanssa. Toisella vain huono päivä tai ajatukset muualla. Itsekin sorrun tähän välillä. Jään miettimään, että mitähän se oikeasti tarkoitti sanoessaan niin tai näin. Tosiasiassa ei varmaan yhtään mitään sen kummempaa kuin juuri sen mitä sanoi. Paremmin tai huonommin ilmaistuna. Tai kunhan möläytti jotain ajattelematta sen kummemmin.
Puhutaan ilmapiiriongelmista naisvaltaisilla työpaikoilla. Mikäli ne dynamiikaltaan muistuttavat alakoulun tyttöjen menoa, voin hyvin kuvitella. Saattaahan olla, että jos omalla historiikillani ajautuisin johtamaan naislaumaa, minusta kuoriutuisikin varsinainen julmuri. Tuskin vieläkään sietäisin juonittelua ja manipulointia, ”tyttömäistä” sievistelyä ja esittämistä. En tosin siedä sitä miehiltäkään.
Menisinkö lomalle naissaareen?
Olen nuoruusvuosien jälkeen saanut mahtavia naispuolisia ystäviä, tärkeimmät ystävyyssuhteet ovat muodostuneet vuosikymmeniä kestäviksi ja elämää kannatteleviksi. Olen myös saanut elämääni liudan mainioita naisia työkavereina ja jumppasiskoina. Koen parantuneeni ”tyttökammosta”.
Mutta edelleenkään en ole naisteniltojen kävijä. Varsinkaan, jos riskinä on, että niissä haukutaan ja vähätellään miehiä, pahimmassa tapauksessa omia puolisoita. Kenen eloa ja oloa se voisi edistää? Enkä nyt paheksu uskoutumista ja vaikeuksien jakamista, sillä se on elintärkeää. Tarkoitan panettelua, oman sapen purkamista ja selän takana kastrointia. Olen melko varma, että miesten porukoissa omista puolisoista ei puhuta likimainkaan niin rumasti.
Menisinkö siis lomalle saareen, jossa on vain naisia? Ehkä menisinkin, mikäli en joutuisi kuulemaan sekuntiakaan valitusta miehistä. Mutta edelleen menen mieluummin saareen porukassa, jossa on sekä miehiä että naisia. Ihmisiä, jotka osaavat arvostaa itseään ja toisiaan.