Juhlapyhät ovat rauhoittumisen aikaa, myös pääsiäinen. Väistämättä kuulen korvissani: "Kärsi Pontius Pilatuksen aikana, ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin, astui alas tuonelaan, nousi kolmantena päivänä kuolleista…", kirjoittaa Raakel Lignell kolumnissaan.
Kristilliset pyhät ja perinteet ovat omalla sukupolvellani vielä äidinmaidossa. Seuraavalla sukupolvella maailmankatsomukset ja eri kulttuurien tietoisuus kulkee jo laajemmassa skaalassa, ainakin omalla jälkipolvella.
Ei oikein nosteta jouluja ja pääsiäisiä enää muutoin kuin koristelu-, ruoka- ja vapaa-aika-kärjellä. Ja annetaan aikaa läheisille.
Perinteet ovat arvokkaita, mutta ehkä tapakristillisyys ei ole sinällään arvo. Jokaisen oma vakaumus sen sijaan ansaitsee kunnioituksen paikka.
Ystävän tunnustuksellinen usko hämmensi
Vietin työviikon pitkäaikaisen ystäväni kanssa, joka on tunnustuksellinen kristitty. Alkuun hämmennyin, miten luonnollisesti hän puhuu Jumalasta ja uskostaan kaikkeen arkeen ja työhön liittyvän keskellä.
Se on hänelle todellisuutta; kaanaan kielellä sanottaisiin ehkä lihaa ja verta. Nyt ei puhuta mistään haihattelevasta ja tiedettä vieroksuvasta tyypistä vaan tohtoriksi väitelleestä ihmisestä.
Kun lakkasin hätkähtämästä sanaa Jeesus, ihailin hänen uskoaan, vähän kadehdinkin.
"En ole ateisti – ehkä olen pelkuri"
Lapsuuteni helluntailaisuuden rokottamana oma suhtautuminen eri uskontokuntiin on melko varovaista, olen suorastaan vereslihalla.