Tuula Vitikainen menetti 19-vuotiaan esikoisensa auto-onnettomuudessa kaksi vuotta sitten. Vaikka elämä Tuulan ympärillä jatkui – aurinko nousi ja laski kuten aina ennenkin – hänen elämänsä pysähtyi. Tulevaisuutta on mahdotonta ajatella, ja jokaisesta hetkestä on selviydyttävä erikseen.
"Maailma siis menee eteenpäin, ja minä sen mukana. Hetki kerrallaan. Aamuisin on todella raskasta herätä siihen todellisuuteen, ettei rakasta esikoistani enää ole."
Näin Tuula kirjoitti blogiinsa toukokuussa 2008, viikko sen jälkeen, kun hänen maailmansa mullistanut onnettomuus tapahtui. Nyt, kaksi vuotta myöhemmin, tuota aikaa ja aikaa sitä ennen on liian kivuliasta muistella.
– Päällisin puolin perheeni elää kai aika normaalia elämää. Mieheni käy töissä, ja 18-vuotias kuopukseni opiskelee. Minä olen vielä toistaiseksi kotona, mutta vuoden vaihteen jälkeen yritän palata töihin, Tuula kertoo.
– Tosiasia on, että meille ei ole olemassa enää mitään normaalia elämää, vaan yritämme vasta rakentaa uutta sellaista, hän pohtii.
