Ranska, 2005. Ohjaus: Luc Jacquet. Käsikirjoitus: Jordan Roberts, Luc Jacquet, Michel Fessler. Kuvaus: Laurent Chalet, Jerome Maison. Leikkaus: Sabine Emiliani. Musiikki: Emilie Simon. Tuotanto: Yves Darondeau, Christophe Lioud, Emmanuel Priou. Kesto: 87 min.
Ranskalainen luontodokumentaristi Luc Jacquet kuvausryhmineen seurasi vuoden ajan keisaripingviinien vaellusta Etelämantereen aavoilla jäätiköille. Yksiavioiset pingviinit vuorottelevat kookkaan munan hoitamisessa, jotta toinen vanhemmista pääsee välillä mereen ravitsemaan itseään. Uusi elämä alkaa, jos munan suojaaminen kylmältä onnistuu ja jos vararavinto riittää poikasen elämän ensimmäisiksi päiviksi. Kuoriutumisen jälkeen, elämän loppuun asti, kamppaillaan lumimyrskyjä ja ahneita albatrosseja vastaan. Kukapa ei liikuttuisi hellyttävistä ja lentokyvyttömistä vaaputtajista karun luonnon armoilla?
Luc Jacquetin elokuva välittää hyvien luontodokumenttien tavoin oleelliset faktatiedot pingviinien ympäristöstä ja niiden elintavoista. Jäätiköiden arktinen kauneus ja eläinten inhimillisyys ovat tallentuneet filmille upeasti. Vedenalaiset kuvat ovat niin ikään fantastisia. Ongelma on ääniraita. Kertojan lisäksi elokuvassa on eri äänirooleja, joilla kerrotaan pingviinien oletettuja ajatuksia. Naiivit mietteet tekevät välillä luonnon ihmeellisestä tarinasta pöhköä melodraamaa. Tyylirikkoa lisää elokuvan musiikki. Emilie Simon, Ranskan vaisu vastine Björkille, ei ulinoineen istu ollenkaan elokuvan tunnelmaan. Toisenlaisella ääniraidalla dokumentti saattaisi olla lumoava.
Pingviinien matkasta on tullut todellinen kansainvälinen menestystarina, mikä kertoo siitä, että dokumentti kahmii katsojia lähinnä silloin, kun sen kohde on kuohuttava ja käsittelytapa populistinen (Michael Moore) tai kun se lähestyy fiktiivistä elokuvaa (Luc Jacquet). Pingviinien matkaa markkinoidaankin sekä luontodokumenttina että koko perheen elokuvana. Jacquet esittää tunteita, joihin on helppo samastua: näemme surevia emoja nokkimassa kuolleita poikasiaan ja todistamme puolisoiden välistä hellyyttä. Elokuva osoittaa, että pingviinit ovat päämäärätietoisia, voimakkaasti yhteisöllisiä ja vastuuntuntoisia, mutta tuskin kuitenkaan aivan niin pohdiskelevia kuin elokuva antaa ymmärtää. Pingviinien viisaus olisi sitä paitsi mennyt paremmin perille ilman sentimentaalista satuilua.