Atlantic Film, 2012. Valmistusvuosi 2010. Ohjaus ja käsikirjoitus Guillaume Canet. Kuvasuhde 16:9 Anamorfinen laajakuva 2.35:1. Ääni DD 5.1 (ranska). Kesto 148 min.
Pieniä valkoisia valheita edustaa ranskalaista tunnelmakuvausta parhaimmillaan. Elokuvassa ei siis ole varsinaista juonta, vaan siinä esitellään joukko henkilöitä, joiden välisiä suhteita ja kiivasta dialogia käydään läpi. Elokuvan pääosassa on ystäväporukka, jonka taustoja tai sitä, mistä hahmot tuntevat toisensa, ei sen enempää selvitellä.
Porukalla on ollut kesälomillaan tapana kokoontua Maxin (Francois Cluzet) ja Veroniquen (Valerie Bonneton) Bordeauxissa sijaitsevaan rantahuvilaan, mutta tällä kertaa ristiriidan lähdön ja kaupunkiin jäämisen välillä aiheuttaa se, että Ludo (Jean Dujardin), porukan hulivili, on joutunut onnettomuuteen ja makaa teho-osastolla. Rannalle päätetään kaikesta huolimatta lähteä. Mukana on pari perhettä lapsineen, sinkkuja sekä muutama hahmo, jotka eivät oikein tiedä, seurustelevako vai eivät. Ystävykset luulevat tuntevansa toinen toisensa, mutta he saavat kuitenkin huomata, että pieniä valkoisia valheita on kerrottu siellä täällä.
Elokuva välillä naurattaa huumorillaan, välillä taas on kovin haikea ja sitten on hetkiä, jotka suorastaan ärsyttävät. Kahteen ja puoleen tuntiin mahtuu paljon tavaraa ja tunteita laidasta laitaan. Yleistunnelma rantahuvilalla on leppoisa: ihmiset nauttivat lomasta, syövät hyvin, käyvät pitkiä keskusteluja, ajelevat veneellä ja niin edelleen. Leppoisuus tuntuu kuitenkin olevan vain pintaa, sillä joidenkin välit ovat todella kireät, esimerkiksi Maxin suhde Vincentiin (Benoit Magimel) tämän paljastettua Maxille erään salaisuuden.
Tunnetuin näyttelijä elokuvassa lienee sinkkutyttö Marieta näyttelevä Marion Cotillard, joka jaksaa aina ihastuttaa rooleissaan. Tässä elokuvassa Cotillard jättäytyy taka-alalle, mutta tekee senkin hienosti. Cotillardin hahmo on ihanan inhimillinen, hauska ja hieman surumielinen. Nainen vaikuttaa seksinnälkäiseltä, mutta ei kuitenkaan tee sitä ihan jokaisen kanssa, sillä esimerkiksi ystäväänsä (Gilles Lellouche) hän pitää liian tärkeänä pinnalliseen pelehtimiseen.