Mainos

Petteri Sihvosen kolumni: Puolet jakautuvat – Jari Litmanen ja Riku Riski pelasivat jalkapallopoliittisen nollasummapelin

Kun urheilijat ottavat kantaa politiikkaan, siinä ei juurikaan edisty politiikka, ja mikä pahinta, urheilun idea uhrataan väärällä alttarilla urheilulle itselleen vieraiden asioiden tähden, kirjoittaa MTV Uutisten uusi kolumnisti Petteri Sihvonen.

Yhdysvaltain presidentti Donald Trump on viekas mies. Hän ymmärtää yskän, jota on itse köhinyt liikkeelle. Politiikan kuumin trendi on ollut jo kotvasen aikaa tehdä niin kutsuttua identiteettipolitiikkaa.

Eikä Trump ole ainut, tämän kolumnini pitimiksi mainitsen myös Turkin presidentti Recep Tayyip Erdoganin ja Brasilian presidentti Jair Bolsonaron, populisteja kaikki tyyni.

Trumpia, Erdogania ja Bolsonaroa yhdistävät monen muun seikan lisäksi se, että he ovat oivaltaneet, miten edistää omia pyrkimyksiä urheilua hyväksi käyttäen. Trump on ollut kolmikosta taitavin, hänen sukkelat siirtonsa amerikkalaisen jalkapalloilun NFL-kuvioissa tunnetaan.

Identiteettipolitiikassa pyritään voimakkaisiin jaotteluihin oikean ja väärän suhteen. Kiilaa lyödään muun muassa etnisyyksien, sukupuolten, rotujen ja seksuaalisuuksien väliin. Asioihin pannaan vauhtia etenkin ihmisten osattomuuden kokemusta eli nähdyksi ja kuulluksi tulemattomuutta hyväksi käyttäen.

Hyväksikäytetty urheilu

Urheilun ytimessä on voimakas mutta viaton ja siltikin puolitoisissaan otettu jako ’meihin’ ja ’muihin’.

Suomi vastaan Ruotsi. Kärpät vastaan HIFK. Iivo Niskanen vastaan Alexander Bolshunov – konstikkaista norjalaisista puhumattakaan. Asetelmat urheilussa yhyttävät ja alleviivaavat tunnetta, jopa tunnemyrskyjä.

Tunnekylläisyytensä takia erilaisiksi joukoiksi asettuva urheilu on altis monen sorttisille vaikutusyrityksille. Ei ole ihme, että valtiot maksavat tolkuttomia summia rahaa halutessaan kiillottaa kilpeään järjestämällä urheilukilpailuja.

Eikä ole sattumaa, että Erdoganilla oli mairea ilme kuvissa saatuaan rinnalleen poliittiseksi tuekseen jalkapallotähti Mesut Özilin. Sama virsi Bolsonaron osalta, kun hänen kylkeensä asettui brasilialainen futiksen kansallissankari Ronaldinho.

Raato soikoon, millaisen aatemaailman ja politiikan tueksi nämä kaksi poliittiselta ymmärrykseltään vähintäänkin alentuneesti syyntakeista jalkapalloilijaa tulivat asettuneeksi; voi pojat, tulikohan kaikki mietittyä aivan loppuun asti.

Tosin heti samaan hengenvetoon, mikä minä olen Öziliä ja Ronaldinhoa tuomitsemaan täältä länsimaisen paremmin ymmärtäjän asemastani. Eivät asiat sentään ihan niin yksinkertaisia ole.

Semminkin kun itsekään – mokoma kulttuurirelativisti, sanovat – en saa puhtaita papereita ja kiitosta tämän tekstini näkemyksistä, kun ounastelen, että Özilillä ja Ronaldolla voi olla vissi (kulttuuri)historiansa, joka saa heidät – sitä luultavasti itse tajuamattaan – asettumaan peräti YK:n ihmisoikeusjulistusta vastaan.

Jari Litmanen vastaan Riku Riski

Vaan onhan meillä myös ihmisoikeuksien suhteen valistuneita urheilijoita, kuten Huuhkajien Qatarin reissusta kieltäytynyt Riku Riski. Hän sai ansiosta kiitosta rohkeasta päätöksestään, hänen upea kaukolaukauksensa osui maaliin, totisesti.

Tosin peli on nyt tasan 1-1, sillä Jari Litmanen tasoitti tai tuli tasoittaneeksi jäsenten välisen ottelun jalkapalloilua hivelevällä saksipotkullaan kehumalla Qatarin urheilemiseen liittyviä olosuhteita, mitä tulee 2022 futiksen MM-kisoihin.

Tai oikeammin tulostaululla on nyt 2-2, koska saksalaisen futiksen legenda Jürgen Klinsmann asettui litmaslaiselle kannalle ja Huuhkajien kapteeni Tim Sparv vuorostaan Litmasta vastaan riskiläiselle puolelle. Puolet katsomosta hurraa Litmasen kokeneelle joukkueelle, toinen puoli Riskin nuorekkaalle tiimille.

Olen pannut merkille, että politiikkaan sotkeutuvat tai sotketut urheilijat pelaavat mielipiteillään järjestään nollasummapelejä. Kun yksi moittii, toinen kehuu. Askel eteen, askel taakse. Ja tuskin mikään edistyy mihinkään.

Olen tehnyt myös toisaalla urheilun radiojulkisuudessa urheilijoita ja valmentajia tavatessani havainnon, jonka mukaan urheiluväki jakaantuu aika tasan kahtia: kuuluuko vaiko ei politiikka urheilijoille ja valmentajille.

Urheilun voima katoaa, kun suu avataan

Valpas lukija tajuaakin, että kas, jako kahteenhan on yhtä kuin identiteettipolitiikan tavoite ja kulmakivi. Identiteettipolitiikan varjopuolet lankeavat hiljalleen urheilun ytimiin.

Itse mykkä urheiluparka seuraa koko ilkeää vyyhteä sivusta katseella. Urheilulla kun ei ole kieltä eikä käsitteitä olla mukana politiikassa toisin kuin vaikkapa taiteilla ja taloudella on.

Urheilun pitäisi olla vain ja ainoastaan paikka, joka kutsuu puoleensa kaikki ihmiset, olivatpa nämä oikea- tai väärämielisiä. Väitän, että tuota urheilun ainutlaatuista koollekutsuvaa tenhovoimaa kentille ja katsomoihin menetetään aina, kun joku avaa suunsa suuntaan tai toiseen.

Urheilun pariin ovat tervetulleita kaikki sukupuoleen, seksuaalisuuteen, etnisyyteen, uskontoon, aatteeseen, yhteiskuntajärjestykseen, rikkauteen ja köyhyyteen, terveyteen ja sairauteen, muutamia tärkeimpiä mainitakseni, katsomatta.

Lisää aiheesta
    Mainos
    Mainos

    Uusimmat

    Mainos
    Mainos

    Käytämme evästeitä parantaaksemme käyttökokemusta. Jatkamalla hyväksyt niiden käytön. Tutustu tietosuojakäytäntöömme.

    Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme vaihtamaan tuettuun selaimeen. Lisätietoja