Suomen ensimmäisiin aluevaaleihin on kolmisen kuukautta. Se on tavattoman lyhyt aika. Kuntavaaleista on kulunut samat kolme kuukautta, ja nehän pidettiin ihan äsken.
En enää tässä ryhdy vikisemään sote-ratkaisun taloudellisista ja toiminnallisista riskeistä. Päätös on tehty, ja eteenpäin.
Aluevaaleissa valitaan perustettavien sote- eli hyvinvointialueiden valtuustot. Kyselyjen perusteella aluevaalien äänestysaktiivisuus on jäämässä alle 40 prosentin.
Tämä ei ole iso ihme sikäli, että vain puolet suomalaisista ilmoittaa ylipäätään ymmärtävänsä, mistä sote-uudistuksessa on kysymys. Toinen puoli tunnustaa suoraan ei-ymmärtävänsä.
Näkymä on siis kansanvallan toteutumisen kannalta kauniisti sanoen sumea. Erityisen sumea se on sikäli, että muutos on Suomessa historiallisen suuri: uusille hyvinvointialueille siirtyy vuoden 2023 alusta yli 260 000 kunta-alan työntekijää eli miltei kaksi kolmasosaa kuntien nykyisestä työvoimasta.
Kunnallisverosta siirtyy kunnilta sote-palvelujen mukana nykyisestä keskimäärin 20 prosentin potista vajaan 13 prosenttiyksikön verran. Kunnille jää kuntaverosta noin kolmasosa, kaksi kolmasosaa siirtyy valtiolle. Tätä massiivista muutosta ei ehkä vielä ole oikein kunnissa sisäistetty.
Ja ennustanpa, että prosessi ei pysähdy tähän.
Minusta näyttää päivänselvältä, että peruspalvelujen siirtäminen nykyisiltä kunnilta isommille alueille ei lopu sosiaali- ja terveyspalveluihin. Ennen pitkää nousee keskustelu myös opetustoimen siirtämisestä “leveämmille harteille”, kuten pakollinen fraasi kuuluu. Viiden ja puolen miljoonan asukkaan maassa resurssit nähkääs kannattaa optimoida.