Ranska 2000. Käsikirjoitus ja ohjaus: Virginie Despentes ja Coralie Trinh Thi. Tuotanto: Dominique Chiron ja Philippe Godeau. Kuvaus: Benoit Chamaillard. Leikkaus: A lo Auguste-Judith ja Francine Lemaitre. Pääosissa: Raffa la Anderson, Karen Bach, Herv P. Gustave, Marc Rioufol, Ouassini Embarek, C line Beugnot, Jean-Louis Costes. Kesto: 77 min.
Jotain mätää Ranskan maassa, ainakin naisten näkökulmasta. Näin on pakko päätellä katsellessa viime vuosien elokuvatarjontaa; Catherine Breillat'n kohuttu Romance (1999) oli vain yksi osoitus nykynaisen tuntemuksista tuossa ilmeisen miesvetoisessa yhteiskunnassa. Pohjoismaisesta näkökulmasta tämä patoutuneiden aggressioiden kehä vaikuttaa - onneksi - kovin vieraalta.
Virginie Despentes kirjoitti muutama vuosi sitten romaanin Pane mua kahdesta prostituoidusta, jotka ajautuvat silmittömään murhakierteeseen, kun toinen heistä on raiskattu ja toinen joutunut todistamaan ystävänsä murhan. Despentesin yhdessä ohjaaja Coralie Trinh Thin kanssa rakentama filmatisointi on sisuunnuttanut sensorit ympäri Eurooppaa, koska se tuo vihaisen hard core -pornon ja realistisen väkivallan yleisön silmille.
Tietenkin sensuurikohu on herättänyt suuren yleisön kiinnostuksen, ja myös Rakkautta & Anarkiaa -festarin vieraina nuoret naisohjaajat keräsivät salin täyteen innokkaita. Kovin paljon kaksikolla ei kuitenkaan ollut sanottavaa; lähinnä Despentes ja Trinh Thi kohauttelivat olkiaan kohua kosketteleville kysymyksille. "Pane mua rikkoo kaikki rajat ja siirtää cinema verit n 2000-luvulle", lupaavat mainoslauseet. Tekijät ovat puolustaneet raakaa elokuvaansa mm. sillä perusteella, että keskiverto hollywood-tuote tarjoilee vähintään yhtä paljon seksiä ja väkivaltaa kuin heidän teoksensa, vain viihteellisemmin (siis valheellisemmin) keinoin. Ja yksi syy elokuvan aiheuttamaan kohuun on pelätty yhdistelmä nainen-seksi-väkivalta.
Tuo on varmasti totta. Mutta ilman moralistista tuomiotakin voi kysyä, löytyykö tällaiselle "rajattomuudelle" motiivi. Umpinihilistinen Pane mua ei ainakaan puhdista patoutuneita tunteita, pikemminkin ahdistaa lisää. Kun kohtuullisen terve katsoja seuraa Manun ja Nadinen (Raffa la Anderson ja Karen Bach) vauhdikasta veriurheilua, pitkitettyjä raiskauskohtauksia ja sadistisia seksileikkejä, hän varmasti voi pahoin. Vähänkin vinksahtaneemmalle yleisölle meno sitävastoin tarjoaa mukavia mielihyvä-elämyksiä kuten keskiverto pornovideo tai hollywoodilainen väkivaltapläjäys. Siis ei uutta auringon alla.
Käsivarakameralla alunperin videoformaattiin kuvatun Pane mua'n tarkoitus lienee shokeeraamisen lisäksi olla "yhteiskuntakriittinen" ja "totuudellisuudessaan tiedostava".
Romaanin ja elokuvan täydellinen illuusiottomuus ja romantiikan puute tarjoavat toki vaihtoehtoisen tavan tarkastella yhteiskuntamme - ehkä korostuneesti Ranskan - vinoutumia (naisiin kohdistuvaa kaikkea-mahdollista, yleistä piittaamattomuutta, seksuaalista kaksinaismoralismia jne). Uhreiksi joutuneet päähenkilöt ovat ylittänet rajan, jonka jälkeen mikkään ei oo ennää mittään; onkin oikeastaan aika kiihottavaa räiskytellä vastaantulijoilta aivoja seinälle.
Anarkofeministeille kostonhimoiset Manu ja Nadine ehkä edustavat todellista naisenergiaa, joka vihdoin pistää miehiltä kalut kiikkuun. Miehiin (ja lopulta kaikkeen mikä liikkuu) kohdistuva pahoinpitely on elokuvassa suorastaan iloista toimintaa, ajanvietettä kuten syöminen ja naiminen. Eikä tarvitse edes olla anarkofemisisti nauttiakseen tyttöjen leikeistä; onhan aina cool sietää jotakin semmoista minkä yleinen hyvä maku kieltää. Mutta onko yhä realistisemman väkivallan näyttäminen valkokankaalla kuitenkaan ratkaisu väkivallan ylitarjontaan ja viihteellistämiseen? Ja miksi porno ei voisi pysyä sitä haluavien erikoisuutena, jotta edes jokin jännitys säilyisi?
Parhaimmillaan Pane mua on kahden päähenkilön välisissä intiimeissä kohtauksissa, joissa naisten ystävyys tuo lyhyen vastapainon panemiseen ja tappamiseen. Entiset pornostarat Anderson ja Bach ovat herkkiä ja vakuuttavia rooleissaan, ja heidän näyttelijäntyönsä takia toivoisikin käsikirjoitukselta enemmän.
Lopputulos jää valitettavasti kovin pinnalliseksi. Syvätasot korvautuvat kätevästi itseisarvolla eli verellä ja suolenpätkillä, kuten niin monissa "rankoissa" elokuvissa aiemmin. Teoksen ympärille kertynyt kohu ihmetyttää, sillä aihe kaipaisi jo uusia ilmaisumuotoja - pornossa ja väkivallassa kun ei ole kauheasti mielikuvitusta.
Teksti: Tuuve Aro
Kuva: Cinema Mondo