Oppilas toi kansakouluun mukanaan oman maidon ja leivän
Lehtikuva/Mikko Oksanen
Julkaistu 27.12.2009 15:00(Päivitetty 04.12.2012 11:15)
Lue tästä lisää Studio55:läisten kansakoulumuistoja.
Ruispuolukkapuuroa ja soittoharjoituksia
Syyskuun 1. päivä vuonna 1954 alkoi kansakoulu naapurikylässä. Matkaa koululle oli noin kolme kilometriä, mutta sinne ei ollut kunnon tietä. Hevonen ja traktori olivat ainoita mahdollisia kulkuvälineitä, autolla ei olisi päässyt. Eipä niitä autojakaan paljon ollut, kotonani sattui olemaan puupuolaisilla pyörillä varustettu v.1928 Chrysler auto. En kuitenkaan koskaan saanut sillä kyytiä koululle.
Samanikäinen naapurin tyttö oli kanssani, ja yhdessä joko kävelimme tai menimme pyörällä, kunnes tuli lunta ja saattoi hiihtää.
Lehtikuva/Holger Eklund
Koulussa toimi 4 luokkaa. Luokallamme oli 4–6 oppilasta, ja kaikki samassa tilassa. Lisäksi meillä oli vain yksi opettaja! Eipä ollut isoja kiusaamisia eikä kateuden aiheita, sillä kaikilla oli suunnilleen sama kouluasu, oli sitten talonlapsi tai mökinlapsi. Evääksi jokainen otti maitopullon ja voileivät. Sen lisäksi koulun vahtimestari ja keittäjä tekivät erinomaista puuroa aineiden saatavuuden mukaan. Syksyllä oli tietenkin ihanaa ruispuolukkapuuroa!
Itse jatkoin ainoana omasta luokastani oppikouluun. Kansakoulussa sain kipinän soittamiseen; urkuharmonilla piti opetella, että myöhemmin pääsi pianoon ja urkuihin!
- Meirami
Emaliastiat ja paluu kotiin
Kun saksalaiset olivat tulleet Kemiin, ensitöikseen he rakensivat lentokentän. Puut pois, että muodostui kauhean "aakee laakee". Tämä päällystettiin suurilla metallilevyillä, jotka olivat rullalla. Minun mielestäni ne muistuttivat tankin telaketjuja, mutta leveämpiä ja pitempiä, ja ne olivat kiinni toisissaan. Näistä saatiin pian lentokoneiden kiitorata. Myöskään nurmikkoa ei tarvinnut ajaa, koska se ei päässyt kasvamaan haittaavan tiheäksi. Isäni mielestä kenttä oli aivan liian lähellä kotiani. Hän kun kuvitteli, että venäläiset yrittävät tietenkin pommittaa kenttää ja koneita.
Eikä se suunnistaminen vaikeaa ollutkaan, koska haaparantalaiset lisäsivät kaupunkinsa valaistusta niin, että venäläiset eivät vahingossakaan pommittaisi heitä. Kenttähän oli vain 20 km Haaparannasta.
Suvun kesken päätettiin, että lapset lähetetään mummulaan hoitoon. Äitini ja hänen siskonsa lähettivät myös kotiapulaiset, koska meitä serkuksia oli kuusi. Kaksi serkkuani syntyi sodan aikana.
Minä menin Havisevan kouluun kolmannelle luokalle. Koulussa toimi vain kaksi opettajaa. Alakoululaiset, eli ensimmäinen ja toinen luokka, kävivät koulua ainoastaan elo-syyskuussa ja keväällä touko-kesäkuussa eli yhteensä neljä kuukautta. Varsinainen koulu alkoi minun mielestäni kolmannella ja neljännellä luokalla.
Meillä oli oma opettajamme ja viides- ja kuudesluokkalaisilla omansa. Koulua kävimme lokakuusta huhtikuuhun. Tunnit oli järjestetty niin, että toinen luokka teki jotain kirjallista tai muuta hiljaista työtä, kun opettaja opetti toista luokkaa. Sitten vaihdettiin niin, että toinen luokka teki niitä hiljaisia töitä.
Linja-autot oli jo viety rintamalle, ja niin meidän piti kävellä 6 kilometrin koulumatka. Alaluokkalaisilla se oli vielä pidempi, koska silloin ei saanut oikaista peltojen kautta vaan piti mennä maantietä pitkin. Minulla on vieläkin seinällä se kello, jonka edessä seisoimme serkkujeni kanssa ja odotimme, että maitohevoset olivat menneet. Vasta sitten mummu päästi meidät tielle. Mummu sanoi, että "minun lapsenlapsenihan eivät roiku talollisten hevosten kannoilla". Mutta sitähän hän ei tiennyt, että heti lumen tultua me oikaisimme peltoja pitkin. Näin matka oli paljon lyhyempi.
Söin jo toisella välitunnilla minulle laitetut eväät, kun ruokatunti oli vasta kello 11. Talolliset antoivat koululle viljaa,
Lehtikuva/Reijo Loppinen
puurotarpeita, perunaa ja mitä nyt kukin. Me olimme vastapalvelukseksi auttamassa perunan ja juuresten nostossa. Se oli kokopäiväistä hommaa.
Voimistelutunnit käytettiin sienestämiseen ja marjastamiseen. Viimeisenä tyhjennettiin koulun pihassa kasvavat pihlajat, se oli poikien hommaa. Me tytöt saimme pestäväksemme tyttöjen, poikien ja opettajien puuceet eli huussit. Jokapäiväinen yhteinen työ oli kantaa liiteristä puut jokaisen uunin eteen, josta keittäjä sitten aamulla varhain pani pesät lämpiämään samalla kun tuli keittämään aamiaista.
Kouluruoka syötiin sellaisesta valkoisesta emaliastiasta, joka muistutti viilikuppia. Minulla on vieläkin tallella pari tällaista ruoka-astiaa. Ostin ne Ilmajoen lääkintävarikolta, kun siellä oli huutokauppa. Sotilassairaaloissa syötiin samanlaisista kipoista kuin kouluissakin. Kouluruoka oli aina lusikalla syötävää. Maitoa ei ollut. Se ja leipä piti tuoda kotoa, koska ne olivat korttiruokaa.
