Näkökulma: Mestarien liigan loppuotteluko tylsä? Pudotuspelien kaaoksen kaipaaminen on utopistista haihattelua

Lauantain loppuottelu liittyi 2000-luvun Mestarien liigan huipennusten enemmistön jatkumoon, missä finaalijoukkueiden päävalmentajat hiovat kauden tärkeimpään yksittäiseen otteluun pelisuunnitelman, joka luonnollisesti uhraa viihteen voittamisen alttarilla.

Kaksi osaottelua mahdollistavat useammin sukupolvikokemuksilta tuntuvien draamojen ja maalikarkelojen synnyn.

Joukkueiden lähtökohdat jälkimmäiseen osaan saattavat erota niin radikaalisti keskenään, että yhteismaaleista vapaa yksittäinen loppuottelu voi maalien tai voimasuhteiden äkkinäisten muutosten määrässä tuntua peruskatsojan silmissä tylsältä.

Mutta voiko itsessään jo panoksia täynnä oleva loppuottelu olla tylsä?

LUE MYÖS: Liverpool-kapteenin ja syöpää sairastaneen isän koskettava hetki kruunasi kauden – ilmoitti 13-vuotiaana Old Traffordilla: "Aion pelata Mestarien liigan finaalissa, en kerran, vaan kahdesti"

Lauantai yllätti, koska rock'n roll -jalkapallosta tunnettu Liverpoolin päävalmentaja Jürgen Klopp kaivoi työkalupakistaan hänelle harvinaisemman pelin jäädyttämisen avausmaalin jälkeen.

Keskikentän pohjalla pelannut Fabinho varmisti yhteistyössä Liverpoolin vesitiiviin puolustuslinjan kanssa, ettei Christian Eriksenillä ollut tilaa ja aikaa saada palloja taskuihin ja linjojen taakse Heung-Min Sonille juuri lainkaan - finaaliin kasaan parsitusta Harry Kanesta puhumattakaan.

Virgil van Dijkin esitys loppuottelussa heijasti koko Liverpool-alakerran järkkymätöntä ja lähes virheetöntä kautta.

Tätä vasten arviot "pelin kuolemisesta" Liverpoolin nopeaan avausmaaliin pitävät paikkansa. "Tylsyys" oli samaan aikaan Kloppin taktinen valinta ja keskimääräisen katsojan pahin pelko pudotuspelivaiheen sirkuksen jälkeen.

On epärehellistä käyttää loppuottelun vertailukohtana tämän kevään Mestarien liigan välieriä. Liverpoolin nousu Barcelonaa vastaan 0-3-tappioasemasta tapahtuu tilastojen mukaan kerran 66:sta.

Tottenhamin ja Liverpoolin nousut olivat kertaluontoisia kaaoksia, joita saa pitää jalkapallo-ottelun viihdearvon uutena mittarina, mutta kannattavaa se ei ole.

LUE MYÖS: Italian jalkapallolegenda teilasi Liverpool-sankarin esityksen loppuottelussa: "Hän tuli tärkeässä pelissä sisään tuollaisella asenteella"

Yksiosaista loppuottelua kannattaa verrata ensisijaisesti muihin saman kilpailun loppuotteluihin 2000-luvulla.

Ajalla on petollinen tapa kullata muistot ja mielikuvat myös otteluista. Varsinkin, jos niissä on pelannut lapsuuden sankareita Paolo Maldinista ja Steven Gerrardista lähtien.

Vai oliko kevään 2007 loppuottelu AC Milanin ja Liverpoolin välillä erityisen paljon lauantaita "viihdyttävämpi"? Sykähdyttikö Barcelonan tukahduttava ylivoima Manchester Unitedia vastaan loppuotteluissa 2009 ja 2011 erityisellä tavalla? Jose Mourinhon nihilistinen mestaruus keväältä 2010 ei taida myöskään kuulua "viihteen" piiriin Internazionalen voittaessa Bayern Münchenin Santiago Bernabeulla 2-0 Militon maaleilla. Entä luetaanko Bayernin ja Borussia Dortmundin loppuottelu keväältä 2013 klassikoiden joukkoon? 

Jokaisen oma mieltymys on, pitääkö yksittäisten suurotteluiden tyypillisestä luonteesta ylipäätään, mutta Tottenhamin ja Liverpoolin kohtaaminen ei poikennut 2000-luvun muista loppuotteluista radikaalisti.