Katja Karjalainen oli anestesialääkärin urasta haaveileva lahjakas nuori nainen, kun hänen elämänsä mullistui rajusti yhdessä yössä. Katja sairastui 25-vuotiaana äkillisesti harvinaiseen sairauteen, joka on unelmien uran ohella romuttanut hänen toimintakykynsä, näkönsä ja lapsihaaveensa. Sinnikäs nainen ei lannistunut vaan nousi ratsaille ja suuntaa nyt kohti Lontoon paralympialaisia.
Katja Karjalainen elää kiireistä kevättä. Yksi unelma on toteutumassa, kun hän kesällä suuntaa Lontoon paralympialaisiin ratsunsa Rosien kanssa.
Menestyneellä urheilijalla on poikkeuksellinen tausta, mutta hänen ensikosketuksensa hevosiin oli perinteinen.
– Olin heppahullu tyttö. 9-vuotiaana lähdin ratsastuskoululle rahat kourassa. Siihen minua ei huolittu, kun olin liian pitkä, joten menin suoraan hevoskurssille, Helsingissä kasvanut Katja nauraa.
Ratsastuskoulussa vierähti useampi vuosi, mutta Katja ei ikinä haaveillut kilpaurasta. Hiipunut hevosharrastus jäi lopullisesti, kun sairaanhoitajaksi valmistunut ahkera nuori nainen muutti Kuopioon.
Elämä mullistui yhdessä yössä
Katja tähtäsi anestesialääkäriksi, kunnes raju sairastuminen muutti hänen elämänsä.
– Olin kerinnyt jo hakea kirjastosta kirjat pääsykoetta varten, kun helmikuussa 1988 se iski. Sairaus tuli yhdessä yössä, täysin yllättäen, Katja muistelee.
– Seuraavana aamuna heräsin siihen, että vain vasen käteni toimi. Molemmat jalkani ja oikea käteni olivat ihan jäykkiä. Kun yritin syödä tai juoda, ruoka tuli nenästä ulos.
Sairaalassa Katjan vaihteleville oireille ei keksitty selitystä, eikä niitä osattu oikein hoitaa. Halvausoireiden lisäksi mystinen tauti aiheutti ongelmia muun muassa näölle.
Katja alkoi etsiä vikaa itsestään. Hän sinnitteli työelämässä, vaikka olikin toisinaan hyvin huonossa kunnossa.
– Syytin itseäni ja päätin, että en valita. Sattuu tai ei, tunnen tai en, näen tai en, Katja huokaa.
Ura loppui, henki jäi
Seuraavana vuonna Katja muutti Helsinkiin, haaveenaan yhä erikoistumisopinnot. Helsingissä syy hänen omituisiin oireisiinsa selvisi saman tien, kuten myös se, ettei hän voisi työskennellä anestesiahoitajana. Diagnoosi oli vaskuliitti: harvinainen ja monimuotoinen sairaus, joka vakavissa tapauksissa voi pahimmillaan olla kohtalokas.
– Luin kirjasta, että hoidosta huolimatta ennuste oli huono. Se, että kyseessä olikin oikea sairaus, oli myös huojentava juttu.
Katja oli jo käynyt läpi esimerkiksi rajuja kortisonihoitoja, ja nyt hän sai sytostaatteja suoraan suoneen. Toinen silmä jouduttiin poistamaan. Hän halusi silti pitää kiinni valitsemastaan polusta, saattoi opinnot loppuun ja sinnitteli edelleen työelämässä.
1990-luvun alussa Katja sairastui luuydintulehdukseen. Lopulta lääkärit käskivät häntä lopettamaan työn teon.
– Muistan aina, kun olin allekirjoittamassa paperia, jolla luovuin virastani. Kyllä siihen kyynel tipahti. Hävetti, tunsin olevani ö-luokan kansalainen. En kuitenkaan ollut itse valinnut sairauttani enkä sitä, että kesti niin kauan löytää sille nimi ja hoitomuoto.
Haave lapsesta
Katja innostui opiskelemaan; ensin musiikkiterapiaa Sibelius-Akatemiassa, sitten sosiaali- ja terveysteknologiaa. Avioitunut nainen haaveili nyt äitiydestä.
– Tehtiin kalliita tutkimuksia ja ihmeteltiin, miksi ei tärppää. Selvisi, että minulla ei ollut enää munasoluja. Lääkkeet olivat ne vieneet.
Lapsettomuus oli uusi kriisi. Suuret kortisoniannokset olivat muuttaneet langanlaihan naisen ulkonäönkin, ja Katja suri olevansa sekundaa.
– Sanoin miehelle, että lähde menemään. Mutta edelleen hän on tuossa vieressä, on ollut jo yli 20 vuotta.
Katja päätti, ettei enää uhraisi aikaa opiskeluun. Hän tarvitsi uutta sisältöä elämäänsä.
– Minusta ei voinut tulla uranaista eikä neljän lapsen äitiä. Silloin muistin ihanan harrastuksen lapsuudesta: hevoset.
Uudelleen satulaan
Vuonna 1996 Katja kiipesi ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen hevosen selkään.
– En osannut muuttuneessa kropassani tulla alas vaan tipuin hevosen vatsan alle. Kaikki piti aloittaa ihan alusta, Katja kertoo.
Hän suuntasi tarmonsa harrastukseen ja heti myös kohti kilpakenttiä. Omistautuminen palkittiin onnistumisilla, ja kisoista alkoi tulla menestystä.
Ahkerasti tallilla harjoitellut Katja rohkaistui vuonna 2000 hankkimaan ensimmäisen oman hevosen. Rakkain hevosista on kuitenkin ollut vuonna 2007 hankittu Callan, jota Katja kutsuu hellästi Pörriksi. Pekingin paralympialaisissa Hongkongissa menestyksekäs parivaljakko nousi lähes mitaleille, neljänneksi.
Kun Katja kyynelehti sijoitustaan, luuli joku itkua pettymykseksi mitalin karattua.
– Totesin, että olen onnellisin ihminen siellä, olinhan neljäs! En uskonut voivani olla niin hyvä, hän nauraa.
Seuraava vuosi meni huonosti ja päättyi surullisissa merkeissä, kun rakas Pörri jouduttiin lopettamaan jalkavamman takia marraskuussa.
Unelma olympialaisista toteutumassa
Siinä olisi ollut luonteva hetki lopettaa. Ratsastuksesta on kuitenkin tullut Katjalle tärkeä osa elämää ja henkireikä, jonka ansiosta sekä kunto että mieli ovat pysyneet hyvinä.
Jouluun mennessä Katjalla oli kuitenkin jo uusi hevonen, tamma Rosie, jonka kanssa hän on voittanut muun muassa MM ja EM-pronssia. Rosien päätymisessä Katjan omistukseen oli samalla tavalla kohtalolla sormet pelissä kuin Callaninkin kohdalla: Katja valitsi molemmat hevoset pitkälti tunteen varassa, entisen henkilökohtaisen avustajansa Petri Lopakan suosituksesta. Nykyiset avustajat Helena Päivinen ja Tanja Takkula ovat niin ikään olleet suurena apuna.
Kesällä toteutuu jälleen yksi unelma, kun ratsukko lähtee Lontoon paralympialaisiin.
– Pronssi on realistinen, siihen tähtään. En kilpaile kuitenkaan toisia, vaan ennen kaikkea itseäni vastaan, Katja hymyilee.
– On ollut uskomatonta, että olen tällaiseen päässyt. Monivuotinen työ on tuottanut tulosta, ja oppimisen rajat eivät ole vieläkään tulleet vastaan.
Studio55.fi/Milja Atu
Kuvat Suomen Ratsastajainliitto/ Sonja Holma, Kit Houghton