Mitä jos lapsi pilaa parisuhteen?

Hannele, 35:

Tällaista ei saisi ajatellakaan, saati sitten sanoa. Mutta totta on, että viime suhteessa harkitsin vakaasti lapsen antamista pysyvästi isälleen, jotta saisin olla vähän vapaammin uuden miesystäväni kanssa.

– Tähän kuuluu tietysti sanoa, että rakastan lastani kuitenkin yli kaiken ymmärryksen. Nuorena solmittu avioliittoni purkautui pari vuotta sitten, ja minä ja silloin viisivuotias tytär jäimme yksin omakotitaloon, jossa olimme asuneet nelihenkisenä perheenä. Miehen teini-ikäinen poika asui näet avioliittomme ajan myös luonamme.

– Pystyäkseni maksamaan kaikki talon kulut aloin käydä iltaisin siivoamassa päivätyön päälle. Ajattelin aina, että tämä on vain väliaikaista, että ehdin olla lapsen kanssa enemmän heti kun vain saan rahatilanteemme vähän parempaan kuntoon.

Mustasukkainen äiti

– Tilanne kärjistyi, kun tapasin Sepon. Hän tuli alusta asti hyvin juttuun myös tytön kanssa, auttoi tätä piirtämään, luki satuja ja kuljetti jumpassa. Minun olisi pitänyt olla vain iloinen siitä, mutta sen sijaan huomasinkin olevani mustasukkainen siitä ajasta, jonka Seppo omisti lapselleni. Itse en ehtinyt koskaan muuta kuin naputtaa tietokonetta ja vääntää rättiä, ja olisin kaivannut hellyyttä ja keskustelua aikuisten kesken, tai edes joskus kynttiläillallisen ainaisten mäkkärikäyntien tai nauravien nakkien sijasta.

– Tyttö oli aina siinä. Minua raastoivat itsesyytökset ja häpeän tunteet, mutta itsekkyys voitti. Aloin järjestää tyttöä ”pois jaloista” milloin pitkälle viikonloppulomalle isänsä luo, milloin kaverille yökylään. Yritin jopa huijata seurakunnan kerhon vetäjiä, että lapsi oli jo kuusivuotias, mikä ikä oli rajana parin päivän kesäleirille pääsemiselle – keskellä omaa kesälomaani.

Ei aikuista vauvaa

Miehelle en uskaltanut puhua tästä kaikesta mitään, vaan väitin kirkkain silmin tytön itse tahtoneen sinne ja tänne. Mies oli ilmiselvästi pahoillaan, kun tyttö ei mukamas enää viihtynyt hänen seurassaan, mutta minä selitin sen olevan vain osa lapsen normaalia itsenäistymiskehitystä. Ja kattia kanssa! Itse asiassa tyttö oli tarhassakin sanonut tädeille haluavansa olla enemmän kotona…

– Huomasin itse, miten kypsymätön olin, kun Seppo alkoi vihjailla yhteen muuttamisesta ja yhteisistä lapsista. Kaikki minusta pisti vastaan: enkö ikinä saisi olla hänen kanssaan vain rauhassa kahdestaan! Vaikkei se vauva sieltä heti putkahtaisi, minä olisin kohta pahoinvoiva ja turvoksissa.

– Erotessamme Seppo sanoi, että hän oli halunnut perheen ja pieniä lapsia, ei aikuista vauvaa. Oikeassahan hän oli. Parisuhteeni kaatui lasten takia, sekä olemassa olevan että vasta kuvitellun lapsen, mutta olin kyllä sen ansainnutkin.

Väärän äidin valitusta

Arja, 32:

– Vaikka kuinka yritin, en oppinut pitämään miehen tyttärestä. Hän osasi jo kuusivuotiaana kaikenlaisia pikku temppuja, joilla sai minut näyttämään satujen pahalta äitipuolelta. Hänen bravuurinsa oli yllätysitku: suuret silmät alkoivat vain yhtäkkiä vuotaa yli kuin siniset järvet ilman että tyttö päästi ääntäkään. Ei lapsellista niiskutusta, ei epäpukevaa naaman vääntymistä, vain suuria, kirkkaita kyyneliä.

Siitä tuli aina sellainen tunne, kuin minä olisin loukannut häntä sydänjuuria myöten ja että hän oli jo kauan taistellut urheasti kyyneliä vastaan yrittäen pärjätä epäinhimillisten vaatimusteni kanssa. Näin hän sai isänsä esimerkiksi lupaamaan, ettei hänen tarvinnut korjata omia astioitaan pöydästä tai pukea ulkovaatteita ilman apua.

– Minua tyttö kutsui ”äitipuoleksi” aina kun mies ei ollut kuulemassa, ja sanoi omaa äitiään ”oikeaksi” äidiksi kuin vihjaten, että oli olemassa ”vääräkin” äiti. Kun valitin asiasta miehelle, tyttö sanoi, ettei millään voinut kutsua minua omalla etunimelläni, koska se oli myös hänen kaverinsa äidin nimi ja hän olisi muuten mennyt sekaisin.

Lapsi ajoi eroon

– Lapsi oli sentään vasta kuuden vanha, ja olin kuvitellut tulevani toimeen lasten kanssa, mutta lopulta en enää kestänyt. Jatkuvaan pikkupiruiluun kyllästyneenä ilmoitin tytölle, että hän on taas tervetullut viettämään viikonloppuja perheeseeni heti kun hyväksyy, että minäkin kuulun siihen.

– Kuten arvata saattaa, tyttö juoksi suoraan isänsä luo ja vaati itkien päästä kotiin ”oikean äidin” luo, koska minä vihasin häntä. Olin muka nipistänytkin kipeästi. Todisteeksi tyttö näytti vähän aikaisemmin pihalla saamaansa nirhamaa.

– Siitä alkoi suhteeni alamäki. Mies alkoi viettää viikonloppuisin ”laatuaikaa” kahden kesken tytön kanssa huvipuistoissa, hampurilaisilla ja elokuvissa, minä ihmettelin yksin kotona, miten tähän oli oikein tultu. Muutaman kuukauden kuluttua havahduin toteamaan, ettei meillä ollut enää muuta yhteistä kuin riitely pikkutytöstä, joka kertoi isälleen aina uusia mielenkiintoisia paljastuksia minun väitetystä väkivallastani. Puolessa vuodessa olimme muuttaneet erillemme. Toivottavasti edes pikkuneiti on nyt tyytyväinen.

Teksti: Hanna Myllys

Kuvat: Shutterstock, Futureimagebank