Voiko pieni piltti olla se ylimääräinen pyörä, joka kaataa koko vaunun?
Hannele, 35:
Tällaista ei saisi ajatellakaan, saati sitten sanoa. Mutta totta on, että viime suhteessa harkitsin vakaasti lapsen antamista pysyvästi isälleen, jotta saisin olla vähän vapaammin uuden miesystäväni kanssa.
– Tähän kuuluu tietysti sanoa, että rakastan lastani kuitenkin yli kaiken ymmärryksen. Nuorena solmittu avioliittoni purkautui pari vuotta sitten, ja minä ja silloin viisivuotias tytär jäimme yksin omakotitaloon, jossa olimme asuneet nelihenkisenä perheenä. Miehen teini-ikäinen poika asui näet avioliittomme ajan myös luonamme.
– Pystyäkseni maksamaan kaikki talon kulut aloin käydä iltaisin siivoamassa päivätyön päälle. Ajattelin aina, että tämä on vain väliaikaista, että ehdin olla lapsen kanssa enemmän heti kun vain saan rahatilanteemme vähän parempaan kuntoon.
Mustasukkainen äiti
– Tilanne kärjistyi, kun tapasin Sepon. Hän tuli alusta asti hyvin juttuun myös tytön kanssa, auttoi tätä piirtämään, luki satuja ja kuljetti jumpassa. Minun olisi pitänyt olla vain iloinen siitä, mutta sen sijaan huomasinkin olevani mustasukkainen siitä ajasta, jonka Seppo omisti lapselleni. Itse en ehtinyt koskaan muuta kuin naputtaa tietokonetta ja vääntää rättiä, ja olisin kaivannut hellyyttä ja keskustelua aikuisten kesken, tai edes joskus kynttiläillallisen ainaisten mäkkärikäyntien tai nauravien nakkien sijasta.
– Tyttö oli aina siinä. Minua raastoivat itsesyytökset ja häpeän tunteet, mutta itsekkyys voitti. Aloin järjestää tyttöä ”pois jaloista” milloin pitkälle viikonloppulomalle isänsä luo, milloin kaverille yökylään. Yritin jopa huijata seurakunnan kerhon vetäjiä, että lapsi oli jo kuusivuotias, mikä ikä oli rajana parin päivän kesäleirille pääsemiselle – keskellä omaa kesälomaani.
