Missä he ovat nyt? Edellinen olympiakultaa voittanut suomalainen naisyleisurheilija siirtyi betonihommiin

Seppo Räty kannusti Heli Rantasta ennen Atlantan olympialaisia vuonna 1996 varsin omintakeisella tyylillä. "Nyt Heli kiskaise niin, että v***u repeää!", kuului legendan lausahdus. Rantanen on saanut seuraavan 20 vuoden aikana vastailla monenlaisiin uteluihin aiheesta, mutta ottaa ne huumorilla. Hän haluaakin potkia räväkkyyttä suomalaisurheilijoihin.

– Me tarvitsemme persoonia! Ei ole kivaa, että urheilija heittää heittonsa ja lähtee pois. Joku olisi voinut noista sanomisista loukkaantua, mutta se oli meidän keihäänheittäjien huumoria. Asiat sanottiin suoraan ja kannustusta tuli erikoisellakin tavalla, Rantanen muistelee.

– Minusta on vain mukavaa, että media on ottanut sen omakseen. Moni media on lainannut Seppoa oikein hauskasti monesta muustakin hänen sanomastaan. Eiköhän niistä hänen kommenteistaan ole kirjakin tehty? Tuosta sananvaihdosta kysellään minulta edelleen. Kuinka usein, riippuu tilaisuudesta, hän jatkaa nauraen.

Suomalainen yleisurheilu ei elä olympiavuonna 2016 kulta-aikaansa. Rantanen myöntää, ettei saa itseään seuraamaan kisoja usein edes television ääreen. Painetta menestymiseen on jo alkanut kertyä.

– Yleisurheilu ei ole tällä hetkellä listallani huikean korkealla. Laji tarvitsisi tähtiä, persoonia ja räväkkyyttä, Rantanen lataa.

– Käytännössä tämä tietysti tarkoittaa, että urheilijoilla pitää olla mahdollisuuksia hyviin tuloksiin. Niitä ei nyt hirveästi ole. Onneksi seiväshyppy on noussut aika isolla rintamalla, se on hyvä asia.

Siviilipuolen työt betonialan yrityksen markkinoinnissa pitävät Rantasen tällä hetkellä kiireisenä. Hän on vieraillut nuorten heittäjien parissa luennoimassa ja seuraamassa harjoituksia, mutta omia valmennettavia mestari ei juuri nyt ota. Hän valmensi uransa päätyttyä 2000-luvun alussa Paula Huhtaniemeä ja vielä muutama vuosi sitten alle 17-vuotiaissa kilpaillutta Heli Pynnöstä.

– Halusin omilta valmentajiltani paloa ja aikaa. Nyt jos lähtisin itse treenauttamaan jotain joka ilta, olisin varmasti liian väsynyt.

– Tykkäsin todella paljon valmentamista, tekemiseen sai jotenkin erilaista kulmaa.  Oli hyvä nähdä toimintaa pöydän toiselta puolelta. Minä olin urheilijana välillä äksy ja väsynyt. Nyt olen saanut huomata, että valmentajan pitää osata lukea ihmisiä. Se on haastavaa työtä, kunnioitan valmentajia suuresti.

Tero Pitkämäki on suomalaisen keihäänheiton ja yleisurheilun ykköstykki alkavalla kaudella. Rantanen on kuitenkin huolissaan lajin tulevaisuudesta naisten osalta.

– Pojista on myös huipun takana tulossa suuria lahjakkuuksia, joita media ei ole vielä edes huomioinut. Toivotaan, että he säästyvät suurilta loukkaantumisilta. Sieltä on kasvamassa monta potentiaalista mitalistia.

– Naisten puolella tähtiaines on tiukassa, Mikaela Ingbergin lopettaminen näkyy. Hänen jälkeen yksi, kaksi sukupolvea jäivät kokonaan välistä. Minusta menestyksen katkeaminen näkyy siinä, että leirityksessä ei ole esikuvia. Nuoret eivät näe konkreettisesti mitä heidän pitäisi tavoitella. On eriasia verrata testiarvoja huippuun kuin oman ikäluokan kilpailijaan. Motivaatio tulee siitä, että näkee kuinka paljon pitää parantaa, Rantanen toteaa.

Rantasen jälkeen, pian 20 vuoteen, kukaan naisyleisurheilija ei ole voittanut olympiakultaa.

Riittävätkö panokset huipulle?

Heli Rantanen seuraa siis lupaavien heittäjien kehitystä ja pyrkii panoksellaan tukemaan heitä. Millaiset resurssit nuorilla sitten on kehittyä maailman huipulle?

– Keihäänheitossa on Suomessa makea tilanne. Savonlinnassa Tanhuvaaralla on niin sanotut ”itäheittäjät”, Kuortaneella on iso leirikeskus ja nyt kolmas löytyy Pajulahdesta, Nastolasta, Rantanen kertoo.

– Pajulahdessa toimintaa vetävät minun entinen huippuvalmentajani Leo Pusa ja Kari Haimakainen. Heidän projektinsa on lähtenyt upeasti käyntiin. En tiedä parempaa valmentajaa kuin ”Leksa”. On keihäänheiton onni, että valmentajissa on isoja persoonia. Kipinää, haastetta ja keskinäistä kilpailua löytyy, myös kuppikuntia. Taustoista homma ei varmasti tällä hetkellä ole kiinni.

Tietotaitoa on siis kosolti, mutta Rantanen myöntää todellisuuden olevan karu.

– Urheilijat joutuvat maksamaan leirityksistään suuren osan itse. Valmentajille pystytään maksamaan juuri ja juuri kilometrikorvaukset siitä hyvästä, että he ottavat vapaata töistä ja tulevat paikalle omalla ajallaan.

Tero Pitkämäki ja Antti Ruuskanen lunastivat paikkansa Rio de Janeiron olympialaisiin jo vuoden 2015 puolella. Lopuista paikoista kisataan pian alkavalla ulkoratakaudella.

– Mahtavinta olisi saada mukaan kolme mies- ja kolme naiskeihäänheittäjää. En kuitenkaan usko, että niin tulee käymään. Miehissä kyllä, mutta naisissa määrä on yksi tai kaksi. Toivon, että saisimme kaksi mitalia. Tavoite on valitettavasti täysin miesten harteilla. Naisissa finaalipaikka on realistinen, Rantanen arvioi.

”Missä hän on nyt?”

Rantanen lopetti aktiiviurheilijan uransa loppuvuodesta 2001. Nyt hän on työskennellyt Jyväskylässä HB-Betoniteollisuus Oy:n palveluksessa markkinointipäällikkönä jo yli kymmenen vuotta.

– Suunnittelen, ideoin ja toteutan itseäni. Tämä on minulle unelmatyö, kouluttauduin aikoinaan mainoshoitajaksi. En ole hommissa vain mainostoimistossa, vaan vedän omaa yksikköä firman sisällä. Työ on monipuolista.

Kesällä 2016 kilpaillaan olympiamitaleista Brasiliassa, mutta edessä on jälleen myös kivenkova Timanttiliiga. Pitkämäki pokkasi viime vuonna Suomeen ensimmäisen voiton.

– Se oli kova saavutus. Olen myös ylpeä, että kenttälaji on yleensä päässyt Timanttiliigaan. Lajivalinnat ovat aiemmin painottuneet juoksuvoittoisesti. Keihäänheitto on hienon ja ylvään näköistä stadionin iltavaloissa, kun yleisö elää mukana, Rantanen fiilistelee.

– Kilpailuja on aina ajateltava myös show’na ja tapahtumina. Lajin pitää innostaa ja näyttää hyvältä. Suomalainen siinä kaikessa ykkössijalla on todella upeaa, hän lisää.