Yritysten vaikeus palkata osaavaa työvoimaa on taas nostanut julkiseen keskusteluun työvoiman saatavuusharkinnan, kirjoittaa työministeri Jari Lindström MTV Uutisten Nettivieras-kolumnissaan.
Elinkeinoelämä sekä keskusta ja kokoomus ovat jälleen kerran tarjoamassa siitä luopumista eräänlaiseksi ihmelääkkeeksi, joka käden käänteessä ratkaisisi nämä tiettyjen alojen varsin ilmeiset rekrytointiongelmat. Minä ja siniset puolueena emme ole olleet kovin innostuneita tästä hallitusohjelmankin kirjauksesta joustamaan ja saatavuusharkintaa purkamaan. Avaan nyt hiukan miksi.
Saatavuusharkinta tarkoittaa sitä, että EU:n tai Euroopan talousalueen (ETA) ulkopuolelta tulevan duunarin hakiessa työntekijän oleskelulupaa Suomesta, viranomainen selvittää onko avoinna olevaan tehtävään sopivaa työvoimaa saatavilla työmarkkinoilla vai ei. Jos kyseiseen työhön löytyy tarpeeksi työvoimaa, tyssää ulkomaisen hakijan prosessi siihen.
Koodaripulasta harhaanjohtavaa keskustelua
Suomessa puhutaan tällä hetkellä paljon muun muassa koodaripulasta ja sen yhteydessä saatavuusharkinnasta. Keskustelu on vähintäänkin harhaanjohtavaa. Erityisasiantuntijat, ammattimaisesti tieteen, kulttuurin ja taiteen alalla toimivat ja yrityksen yli- ja keskijohto ovat nykyiselläänkin nimittäin saatavuusharkinnan ulkopuolella.
Erityisosaajaksi katsotaan henkilö, jolla on korkeakoulututkinto, jota työssä edellytetään sekä bruttopalkka vähintään 3000 euroa kuukaudessa. Luulisi ohjelmistoinsinöörin täyttävän kriteerin kevyesti, samoin IT-ala muutenkin, ellei aivan harjoittelijasta ole kyse.
Tästä voi päätellä, että nykyinenkään lupajärjestelmä ei ole ulkomailta osaavan henkilöstön rekrytoinnin este. Mutta tämän lisäksi duunarityövoimapula-aloja voidaan jo nyt helpottaa alueellisilla linjauksilla. Näin on esimerkiksi tehty Uudellamaalla rakennusalan kohdalla.
Miksei hakemuksia ole enempää?
Hyvä myös havaita, että esimerkiksi viime vuonna myönnettiin 5303 uutta työntekijän oleskelulupaa. Haetuista luvista noin 1000 (eli 10-15 %) jäi myöntämättä, osin saatavuusharkinnan perusteella, mutta paljolti myös kelvottomien työehtojen ja puutteellisten työnantajana toimimisen edellytysten takia. Aika paljon kuitenkin puuttuu hakemuksia, jos olennaisesti haluttaisiin kasvattaa ulkomaisen työvoiman osuutta työmarkkinoilla.
Miksei hakemuksia ole enempää? Työntekijän oleskeluluvilla rekrytoivat toisaalta suuret yritykset ja toisaalta etniset firmat, joissa työnantaja ja työntekijä ovat samaa kansalaisuutta. Pienet ja keskisuuret yritykset eivät juuri työlupakansaa hae ja työllistä, ja se näkyy hakemusten määrässä.
On myös syytä muistaa, että Suomen pitäytyminen tarveharkinnassa ei ole kansainvälisesti poikkeavaa. Ruotsia lukuun ottamatta kaikissa EU-, ETA- ja OECD-maissa sovelletaan tarveharkintaa ulkomaisen työvoiman työmarkkinoille pääsyyn. Itseasiassa muuhun Eurooppaan verrattuna Suomen työlupajärjestelmä on nykyisellään jo varsin liberaali. Suomessa ei esimerkiksi ole sovellettu monien muiden EU- tai länsimaiden tavoin työvoiman ja elinkeinonharjoittajien maahanmuuttoa koskevia kiintiöitä.
Ruotsissa ei onnistuttu
Ruotsissa saatavuusharkinta poistettiin työlupauudistuksen yhteydessä syksyllä 2008 juuri ennen laman alkua, ja voidaan todeta, että sillä ei ole saanut aikaan haluttua muutosta. Vuonna 2015 tehdyn arvion mukaan Ruotsin työlupauudistus oli jonkin verran lisännyt työvoiman tarjontaa, mutta myönnetyistä työluvista suuri osa sijoittuu aloille joilla ei ole työvoimapulaa vaan ylitarjontaa, kuten ravintola-ala.
OECD:n vuonna 2011 tekemän arvion lopputulokset ovat samankaltaisia. OECD:n selvityksessä havaittiin myös, että vähimmäistyöehtojen valvonta Ruotsissa osoittautui ongelmalliseksi, erityisesti lähetettyjen työntekijöiden osalta. Näin ollen ei ole kovin yllättävää, että Ruotsin pääministeri Stefan Löfven on hiljattain väläyttänyt paluuta saatavuusharkintaan.
Mikä ratkaisuksi työvoimapulaan?
En halua Suomeen edes pientä riskiä halpatyömarkkinoista. Siniset haluavat taata jo työmarkkinoilla olevien mahdollisuudet työllistyä ja vastaavasti pitää kiinni, että työehdot ja palkka noudattavat lakia ja työehtosopimuksia. Pitää muistaa myös se, että näitä asioita tulee myös valvoa, kuten tuo Ruotsin esimerkki kertoo. Tämä taas vaatii resursseja, joita ei nykyiselläänkään ole riittävästi.
Kun kerran saatavuusharkinnan purku ei ole minusta järkevää, niin miten sitten yritysten ilmeinen osaavan työvoiman tarve olisi ratkaistava?
Ensisijaisesti on tehtävä toimia suomalaisen työvoiman työllistämiseksi muun muassa nopeuttamalla ammatillista koulutusta. Jos sitten työvoimapulaa jollain alalla ilmenee, niin ei ole tietenkään mitään järkeä estää uusien veronmaksajien saapumista Suomeen, tai pahimmillaan ajaa yrityksiämme ulkomaille työvoiman perässä.
Kanadan malli Suomeen
Minkälaista työperäistä maahanmuuttojärjestelmää Suomessa tulisi tulevaisuudessa soveltaa? Jotkut huutavat ”rajat kiinni!”, toiset haluavat päästää kaikki läpi. Ehkä vastaus on jostain siitä väliltä. Kanadassa käytössä oleva pistejärjestelmä taloudellista maahanmuuttoa ohjaavana voisi olla yksi mahdollisuus, ei tosin suoranaisesti Suomen olosuhteisiin sovellettavana.
Kyseisessä mallissa maahanmuuttajat valikoituvat pisteytysjärjestelmän kautta. Kanada kertoo varsin avoimesti, että se ottaa sellaisia henkilöitä maahan, jotka hyödyttävät maan taloutta.
Suomessa onkin selvitettävä mahdollisuuksia siirtyä kohti kokonaisvaltaisempaa työperäisen maahanmuuton lähestymistapaa, jossa ajantasaisesti huomioidaan mm. elinkeinoelämän tarpeet ja alueelliset näkökulmat. Kanadan järjestelmä voisi antaa pohjaa oman mallin kehittämiseen.
Erityisen tärkeä on ymmärtää, että saatavuusharkinnan purku ei auta aloilla, joilla on kansainvälistä kilpailua työvoimasta, vaan Suomi tulee olla muutenkin houkutteleva maa osaajille. Kanadassa pistejärjestelmä toimii, koska Kanadan työmarkkinoille on tulijoita. Suomen pisteytysjärjestelmä vaatisi tuekseen laaja-alaista uudistumista, siis byrokratian poistamisen lisäksi esimerkiksi nykyistä kilpailukykyisempiä palkkoja ja matalampaa palkkaverotusta.