– Tällaista tää on. Kun aamulla tapahtuu, niin aina illalla ei muista enää. Mutta kai tää on mun kohtalo. Tää on mun elämä nyt.
Vantaalainen Mikki, 59, kaatui tapaturmaisesti vuonna 2010. Mies heräsi sairaalassa koomapäivien jälkeen. Lääkärit ehtivät jo epäillä, herääkö vakavan aivovamman saaneena koskaan. Mikki ei osannut puhua, syödä tai kävellä enää.
– Kännykkä reistailee. Se on kato rakas laite mulle. Siinä on mun kaikki tärkeät kuvat ja musiikki. Mä oon Elvis-fani. Ja Beatlesia kuuntelen. Sitten on se englantilainen bändi, jolla on se hyvä basisti. Mikäs se nyt olikaan, Mikki hakee.
Vaikeasta vammasta pysyviä oireita
Suomessa tapahtuu vuosittain noin 5 000 ensimmäistä kertaa sairaalahoitoa vaativaa aivovammaa. Aivovammat vaihtelevat hyvin lievistä aivotärähdyksistä erittäin vakaviin vammoihin. Vuosittain aivovammaan menehtyy Suomessa noin tuhat henkilöä, suurin osa välittömästi.
Vaikeasta vammasta jää lähes aina pysyviä oireita. Mikin muisti temppuilee edelleen. Muistoja tulvii yhtenään, katse on skarppi ja kädenpuristus jämäkkä. On kuitenkin vaikea erottaa vakuuttavasta puheesta tosi. Ikkunalaudalla vahtii oman pojan koirapehmolelu.
Kotitöitäkin on joutunut opettelemaan uudelleen. Kaikkea ei saakaan enää valmiina.
– Katos no noi nyt on eilisen jäljiltä, mutta kyllä me omat huoneet täällä siivotaan, ja iltapalaa tehdään, Mikki esittelee huonettaan Attendo Aarnikodissa.
Mikki hoitaa myös hygieniansa ja ulkoilee päivittäin, ilman rollaattoria. Lenkillä puhetta riittää. On vaikea uskoa, että sama mies makasi täysin vuodepotilaana kolme vuotta sitten.
– Ei me hissiä tarvita, nämä portaat tekee mulle vaan hyvää. Joka päivä mä kävelen, tunnin verran. Tarvin happea! Ja junia kun katselee, niin tulee ihan lapsuus mieleen. Tossa oli sellainen puutalo, sekin paloi. Pienenä juoksin sitä loimua katsomaan.
Kipinä kävelystä
Aivovamma aiheutuu yleisimmin kaatumisen tai putoamisen yhteydessä tai liikenneonnettomuudessa. Noin 5 % johtuu väkivaltatapahtumista.
– En muista mitään kaatumisesta. Heräsin sairaalassa, ja maailma oli mennyt sekaisin, Mikki sanoo.
Vuonna 2011 Mikki siirrettiin Katriinan sairaalasta Attendo Lustikullan hoivakotiin Vantaalle. Alussa mies oli täysin 3-4 hoitajan avun varassa ja liikkui pyörätuolissa. Kädet toimivat jo, mutta niissä ei ollut puristusvoimaa. Apua tarvittiin jokaiseen pieneenkin päivittäiseen toimeen. Välillä oli epäselvää, missä nyt ollaan ja mitä ympärillä tapahtuu. Ohjeiden vastaanottaminen ei onnistunut.Kuntoutuminen lähti pienin askelin. Hoitajat yhdessä suunnittelivat, miten edettäisiin. Alku oli hankalaa, Aarnikodin johtaja myöntää. Kuntoutumista kun ei voi pakottaa, vaan asukkaan täytyy itse haluta kuntoutua. Motivaation löytäminen on joskus haasteellista. Aivovamman saanut ihminen on uusi persoona myös itselleen - pitää opetella tutustumaan uuteen minään, kykyihin ja taitoihin.– Hoitaja on avainasemassa ja tuo persoonallaan hyvää tunnelmaa. Jatkuva kannustaminen sytyttää kipinän, mutta se vie aikaa. Mistä löydämme asukkaan kanssa tunteen, että hän on edelleen arvokas ihminen? Hoitajan täytyy heittäytyä hetkeen, ja osata huomioida pienikin onnistuminen, Hoffström tuumii.Mikin kipinä oli kävelyn opettelu. Haave itsenäisemmästä otteesta elämään kannusti. Pikkuhiljaa mies otti itse ruokaa, voiteli oman leipänsä, otti askelia itse. Toipuminen sujui hyvin, ja joulukuussa 2013 Mikki muutti Attendon sisällä toiseen hoivakotiin, Aarnikotiin. Oikeanlainen kuntoutuspolku oli löytynyt.Miltä tuntuu opetella uudelleen kävelemään? Mikki ei osaa sanoa. Hankalaahan sitä on kuvata, ja ajanjaksoa ei mielellään niin tarkasti muistellakaan.
