Angst. Tai kun Ranskassa ollaan – Crise identitaire! Déclin national! Malaise! Ranska voi pahoin, ainakin niiden mielestä, joiden mukaan Ranskalla on identiteettikriisi, maa on alennustilassa, kansallinen ahdistus.
Ranskalaiset ovat tympääntyneitä poliitikkoihinsa. Moni katsoo, että he ovat elämästä vieraantuneita eliittikoulujen kasvatteja ja syyllisiä maan tuuliajoon. Kolmasosa uhkaa jättää äänestämättä.
Työttömyys ja nuorisotyöttömyys koettelevat. Mielissä jäytää tunne siitä, että ranskalaisuus on uhattuna – oikeistolle erityisesti siirtolaisuuden muodossa, vasemmistolle hädänalaisille ovia auki pitävän vapaamielisyyden katoamisena.
Charlie Hebdo, Bataclan, Nizza. Jihadistien terrori-iskut osuivat syvälle ranskalaisten psyykeen. Väkivalta ei suinkaan ole tavatonta maan historiassa (tai sen entisissä siirtomaissa), mutta ensimmäistä kertaa aikoihin pelko silmittömästä, sattumanvaraisesta ja sadistisesta väkivallasta kuristaa sydämiä.
Terrorismi ei kukista Ranskaa
Terrori-iskut eivät kukista Ranskaa. Ne eivät romahduta monipuolista taloutta ja monimuotoista yhteiskuntaa.
Terrori kuitenkin yhdistyy Ranskassa tunnetasolla sellaisiin tosiasioihin, joille länsimaisessa liberaalissa demokratiassa ei vain löydy yhtä ainoaa ratkaisua - siirtolaisuuteen ja uskontoon (käytännössä islamiin).
Ranska on ollut pitkään maahanmuuttajien ja sortovaltaa pakenevien ihmisten turva. Muualta Euroopasta, Aasiasta, Afrikasta.
Vuoden 1789 vallankumouksen jälkeen ranskalaiset riitelivät katolisen kirkon asemasta. Kirkko hävisi maallisuudelle ainakin muodollisesti vuonna 1905, kun parlamentti hyväksyi laïcité-lain. Valtiosta tuli virallisesti maallinen, eikä uskonto saanut enää näkyä julkishallinnossa.